Wonder Woman 1984 (HBO Nordic)

Ensimmäinen Wonder Woman oli yksi harvoista viimeaikaisista onnistuneista DC-sarjakuvien filmatisoinneista, ja sitä myöten asetti hieman korkeammat odotuksen sen jatko-osalle. Kasariversio onnistuu kuitenkin kadottamaan lähestulkoon kaiken, mikä teki sen edeltäjästä erityisen, ja hukkuu mitäänsanomattomien mietelauseiden siivittämänä keskinkertaisuuteen.

Elokuva alkaa pitkältä ja pääjuonen kannalta lähes täysin yhdentekevällä temppuratakohtauksella Themysciran saarella, jossa nuori Diana kilpailee paljon itseään vanhempien amatsonien kanssa jonkinlaisesta epämääräisestä palkinnosta. Kohtaus on sinänsä tehty hyvin, mutta se päättyy ensimmäiseen elokuvan lukuisista täysin latteista "eettisistä opetuksista". Ongelmana ei niinkään ole se, mitä yritetään opettaa, vaan miten se opetetaan. Saarnamaiset ja suoraan sanottuna huonosti kirjoitetut monologit on siroteltu pitkin elokuvaa niin, että kaikki toiminta pysähtyy täysin niiden ajaksi.

Pahiksena nähdään tällä kertaa kasarijuppimainen Max Lord (Pedro Pascal), joka onnistuu muutaman juonenkäänteen jälkeen saamaan käsiinsä ostoskeskuksessa sijainneen Dreamstonen, joka voi toteuttaa yhden haltijansa toivomuksen. Lähestulkoon jokainen tärkeä henkilö toivoo elokuvassa jotain, ja tämän seuraukset johdattavat hahmot tilanteesta toiseen ja lopulta loppuratkaisun pariin, jossa heidän moraalinen selkärankansa periaatteessa punnitaan.

Toiminnallisempi vastavoima Gal Gadotin Ihmenaiselle saadaan Kristen Wiigin Cheetahista, jonka toivomuskivi muuttaa epävarmasta nörttikliseestä ensin seksikkääksi nörtiksi (käytännössä vaihtamalla vaatetusta ja jättämällä silmälasit pois, kuinkas muuten) ja lopulta supervoimaiseksi Cheetahiksi. Sarjakuvissa tämä yksi suurimmista Ihmenaisen vastustajista jää toiminnalliselta osuudeltaan hieman valjuksi yhden ja puolen taistelukohtauksen ajaksi, joissa kummassakaan sankarittarella ei ole suuria ongelmia selvitä.

Tarinan suurimpia ongelmia on vaikea käsitellä pilaamatta itse juonta kokonaan, sillä se kulminoituu ennen kaikkea loppuratkaisuun ja sen täysin ristiriitaiseen logiikkaan. Se nimittäin asettaa miljoonien ihmisten aidon, oikean hädän ja kenties koko elämän kestäneen tuskan yhdenvertaiseksi Ihmenaisen 70 vuotta sitten pari viikkoa tunteman Steve Trevorin (Chris Pine) menettämisen kanssa. Kohtauksen olisi tarkoitus kiteyttää koko elokuvan sanoma yhteen monologiin ja siitä seuraaviin tapahtumiin, mutta pienikin kyseenalaistaminen tuhoaa sekä sen loogisen että moraalisen pohjan täydellisesti. Lopputulos tuntuu lapsellisen naiivilta ja epäinhimillisen julmalta peliltä, jossa vain supersankareiden tunteilla on merkitystä. Jos teos tietoisesti käsittelee moraaliseettisiä ongelmia, sen sisäisen logiikan pitäisi kestää ainakin pinnallista tarkastelua. Lisäksi Ihmenaisen voimia ilmestyy tyhjästä ja unohdetaan heti ne esitelleen kohtauksen jälkeen. Alun ostoskeskuskohtauksen jälkeen 80-luku unohdetaan täysin ja loppuelokuva voisi sijoittua mihin tahansa moderniin vuosikymmenlukuun.

Näyttelijät hoitavat hommansa kohtuudella, mutta käsikirjoituksesta puuttuu se terä ja vimma, jonka ansiosta ensimmäinen Wonder Woman teki niin suuren vaikutuksen. Vuoden 2020 versio vajoaa takaisin siihen DC-elokuvien keskinkertaisuuden suohon, josta se suurin ponnistuksin onnistui itsensä 2017 nostamaan.