Monster Hunter

Paul W.S. Anderson muistetaan lähinnä kolmesta asiasta: vuonna 1995 valmistuneen Mortal Kombat -elokuvan ohjaajana, mittavan Resident Evil -elokuvasarjan ohjaajana ja Milla Jovovichin aviomiehenä. Kaksikko tekee usein elokuvia yhdessä, eikä Monster Hunter tee tästä poikkeusta. Elokuva perustuu tietenkin samannimiseen videopelisarjaan. Luvassa on 100 minuutin ajan visuaalisesti näyttävää toimintaa, mutta sitä varsinaista tarinaa ei oikeastaan ole kerrottavaksi.

Milla Jovovich esittää aavikolla tehtävään lähteneen sotilasjoukon johtajaa kapteeni Artemista, joka joutuu kummallisen myrskyn keskelle. Seuraavaksi ollaankin jo kokonaan toisessa maailmassa, jossa uhkana ovat kerrostalon kokoiset hirviöt. Jotain kummallista on tulossa, sillä portti Monster Hunter -maailman ja tavallisten ihmisten maailman välillä on avautumassa, ja sehän ei käy päinsä. Siinäpä se tarina sitten onkin.

Monster Hunterin tarina on niin minimaalinen, että se suorastaan hämmästyttää. Odotin jatkuvasti sitä, että elokuvalla olisi edes jotain kerrottavaa sen poikkeuksellisen yksinkertaisen lähtökohtansa lisäksi. Petyin kuitenkin suuresti, sillä mitään syvällisempää sanomaa ei ole. Esimerkiksi hirviöiden kansoittaman maailman historiaa tai vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ei valoteta yhtä tai kahta lausetta enempää. Edes loppuratkaisua ei saavuteta, ja ilmeisesti elokuvan ainoa tarkoitus on ollut pohjustaa perässä seuraavien jatko-osien lähtötilanne. Lisäksi kaikki henkilöhahmot ovat paperinohuita ja tyystin yksiulotteisia. Esimerkiksi Jovovichin esittämä kapteeni on niin stereotyyppinen, että osaan olisi voitu palkata melkein kuka tahansa ikään, sukupuoleen ja etniseen taustaan katsomatta. Hirviöistä tulevat mieleen ennen kaikkea dinosaurukset, mutta syy näiden isojen otusten aggressiivisuudelle ihmisiä kohtaan ei selviä. Tai ehkä enemmänkin se, miksi ihmiset näitä hirviöitä metsästävät.

Toteutus on kaikin puolin näyttävää, ja tekijöillä on selvästi ollut rahaa käytössään. Tarina etenee toimintakohtauksesta toiseen ja syytä onkin, koska muuta sisältöä ei ole tarjolla. Kahden ihmisen taistelukohtauksissa sen sijaan olisi parantamisen varaa. Kamera heiluu liiaksi kohteidensa ympärillä, ja leikkauksia on tarpeettoman paljon. Niin Jovovich kuin paikallinen alkuasukas Tony Jaa ovat molemmat riittävän akrobaattisia näyttääkseen ruudulla hyvältä muutenkin. Viimeinen valituksen aiheeni koskee musiikkia. Luritukset ovat erikoinen sekoitus modernia sinfoniahuttua, ja toisaalta 1980-luvun syntetisaattorisaundeja. Ajatuksena on kai näin ollut alleviivata elokuvan videopelijuuria, mutta ainakaan minulle ratkaisu ei toiminut.

Mukana on kourallinen hehkuttavia lisämateriaaleja, joissa kerrotaan hieman elokuvan tekemisen taustoista ja siitä, miten mahtavia kaikki mukana olleet ovatkaan. Toisin sanoen lisämateriaalit voi jättää katsomatta, koska ne eivät tuo lisäarvoa jo nähtyyn elokuvaan.

Jos olisin taas 15-vuotias ja Monster Hunter olisi parasta ikinä, olisi tämä elokuvakin varmaan parasta ikinä. Ohjaajan resepti kohderyhmään vetoamiseksi näyttää siis olevan sama kuin vuonna 1995 Mortal Kombatissa. Ja se toiminee edelleen.