Kourallinen dollareita

Kourallinen dollareita (1964) on varsin stereotyyppinen western, mutta toisaalta samalla se on juuri niitä elokuvia, jotka ne lajityypin perinteet loivat. Maailman paras se ei ole, mutta merkityksensä puolesta sen voi katsoa kuuluvaksi itsensä vakavasti ottavan elokuvaharrastajan yleissivistykseen.

Pieneen villin lännen kaupunkiin ratsastaa Joe (Clint Eastwood) aikomuksenaan etsiä töitä. Hän saa kuulla, että kaupungissa tukkanuottasilla ovat kaksi sukua: Rojo ja Baxter. Joe valitsee ryhtyä tekemään töitä molemmille. Lopulta sukujen välinen jännite ratkotaan ruutiasein. Tarina on lainattu käytännössä sellaisenaan Akira Kurosawan elokuvasta Yojimbo - Onnensoturi (1961). Ainoa muutos on samuraiajan vaihtaminen villiin länteen.

Kourallinen dollareita on se ensimmäinen niin sanotun dollaritrilogian elokuva. Ne kaksi muuta ovat sitten Vain muutaman dollarin tähden ja Hyvät, pahat ja rumat. Tarinallisesti teoksilla ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä toisiinsa. Esimerkiksi Clint Eastwood esiintyy kaikissa kolmessa eri nimellä: Joe, Monco ja Blondie. Rahanpuutteen vuoksi kaikissa käytetään pitkälti samoja lavasteita, samoja näyttelijöitä ja samaa puvustusta. Ilmeisten samankaltaisuuksien takia on kuitenkin hyvin hankalaa olla mieltämättä kolmikkoa trilogiaksi.

Teknisesti Kourallinen dollareita on tehty kaikin puolin hyvin. Esitystavassa on jotain poikkeuksellisen munakasta. Aseet ovat miehisyyden jatkeita, ja jokainen laukaus kuulostaa siltä kuin tykillä ampuisi. Ammuskelua ja tappamista on jopa liikaa verrattuna siihen, mitä tarinan kertominen ehkä tarvitsisi. Väkivalta on kuitenkin saatu näyttämään vastenmieliseltä, joten ehkä se siksi puolustaa paikkaansa.

Tätä leffaa ei tietenkään voi edes ajatella ilman musiikkia. Ennio Morriconen viheltelyyn luottava tunnussävelmä on aikojen saatossa tullut osaksi populaarikulttuurin kuvastoa. Kokonaisuutena Kourallinen dollareita ei ole sitä parasta mahdollista, mutta hyvin lähellä kuitenkin.