Stalker

Stalker, joka ei siis millään tasolla ole Andrei Tarkovskin vuoden 1979 mestariteos, tunnetaan muussa maailmassa nimellä Greta. Nimi viittaa elokuvan toiseen päähenkilöön, leskirouvaan, joka ilahtuu ikihyviksi kun nuori Frances (Chloë Grace Moretz) palauttaa hänen metroon unohtuneen käsilaukkunsa. Ikävä kyllä Frances saa pian syytä epäillä, ettei Gretalla (Isabelle Huppert) ole aivan kaikki Dolcet Gabbanassa.

Stalker on elokuva, joka luottaa näyttelijöihinsä, koska mihinkään muuhun nojaaminen olisi sulaa hulluutta. Käsikirjoitus ei todellakaan ole mistään nerokkaasta, hitaasti kehittyvästä jännitystarinasta, jossa karmea totuus paljastuu palanen kerrallaan, vaan paljastukset heitetään pöytään kerralla kuin lautasellinen saksalaisen halpaketjun purkkispagettia.

Vaikka purkissa lukeekin "psykologinen trilleri", olisi "mikrolämmitettävä kauhu" lähempänä todellisuutta. Pääjuoni juostaan lävitse, ja pienet sivukoukerot kuolevat pois ennen kuin ne ehtivät kunnolla alkaakaan. Fokus on monesti hyvä asia, mutta se näyttää joltain aivan muulta kuin alikehitelty juoni.

Mitä näyttelijöihin puolestaan tulee, Moretz selviää melkein koko elokuvasta yhdellä pelokkaan-huolestuneella ilmeellä, joka tuskin tuo palkintopystejä takan kulmalle, mutta saattaa johdatella näyttelijää syvemmälle kauhughettoon. Lapsinäyttelijänä erinomainen Moretz ei ole vielä löytänyt omaa grooveaan aikuisena, mutta onneksi hänellä on tähän vielä aikaa.

Elokuvan todellinen tähti on luonnollisesti Isabelle Huppert, jolle Greta on melkoista slummailua. Yli 120 elokuvassa esiintynyt näyttelijä kiusaa katsojia tuomalla ruudulle nyansseja, joita käsikirjoittajat olivat tuskin edes ajatelleet. Huppertin suoritus nostaa pinnalle ne monet mielenkiintoiset ja monisyiset tavat, joilla Stalker olisi voinut lunastaa lupauksensa, mutta tapahtumien vääjäämätön kulku pyyhkii nämä pois yhä uudestaan ja uudestaan. Yhtäältä Huppert pelastaa koko elokuvan, mutta toisaalta hänen lahjansa menevät siinä täysin hukkaan.

Vaikka Stalker ei siis ole suurta taidetta, on se teknisesti peruspätevä raina, jonka paremman puutteessa varmasti katsoo sateisen syyspäivän viihteenä. Klassikon aineksia siinä on aivan yhtä paljon kuin tällä Blu-raylla on ekstroja, eli pyöreä nolla.