BPM (Beats per Minute)

BPM kertoo ACT UP -aktivisteista 1990-luvun Ranskassa. ACT UP, pidemmältä nimeltään AIDS Coalition to Unleash Power, on suoraan toimintaan erikoistunut järjestö, joka vaatii parempaa hoitoa ja lääkkeitä AIDSista kärsiville ihmisille. Keinot ovat monet, mutta useimmiten ne ovat sieltä räväkämmästä päästä. Järjestötoiminta on silti aina järjestötoimintaa, joka meinaa useita pirun pitkästyttäviä kokouksia ennen kuin mitään saadaan aikaiseksi.

Elokuva onkin hyvin autenttinen, niin hyvässä kuin pahassa, kiitos ohjaaja/käsikirjoittaja Robin Campillon ja käsikirjoittaja Philippe Mangeotin omien kokemusten järjestön parissa. Leffan keskeisenä lankana on kahden miehen rakkaustarina, mutta se uhkaa jäädä monessakin kohtaa järjestötoiminnan arjen kuvaamisen alle. Kontrasti elokuvan adrenaliinia uhkuvan nimen kanssa on ilmeinen, ja vaikka mukana on joitain riuskoja yhteenottoja lääkeyhtiöiden ja poliisin kanssa, jää syke pääosin matalaksi.

On selkeää, että BMP on kunnianosoitus aktivistisukupolvelle, jonka toiminnalla oli epäilemättä vaikutusta AIDS-potilaiden ongelmien tuomisessa suuremman yleisön tietoisuuteen. Sellaisenaan se on eräänlainen dokudraama ja aikakapseli, arvokas teos, jota jotkut voivat pitää myös mutkan kautta nostalgisena.

Nostalgista on myös asetelma AIDSin varjostamista rakastavaisista, jotka joutuvat taistelemaan sekä suvaitsemattomuutta että aina varjoissa lymyävää kuolemaa vastaan. Tämähän oli jossain vaiheessa suorastaan oma pieni genrensä, josta Tom Hanksin Philadelphia oli vain se Oscar-palkinnoille yltänyt jäävuoren huippu.

Tässä mielessä BPM on kovin vanhanaikainen, ja se tekee uudestaan asioita, jotka ovat nyt juuri ja juuri riittävän kaukana menneisyydessä tuntuakseen taas jossain määrin tuoreilta. Se ei kuitenkaan tuo mitään varsinaisesti uutta näihin aikanaan puhkikulutettuihin kuvioihin.

Näyttelijäsuorituksista ei ole mitään valittamisen sanaa, päinvastoin. Nuoret ja vanhemmatkin heittäytyvät rooleihinsa vahvasti ja tulkitsevat hienosti sitä tunteen paloa, joka on suoran toiminnan kannatteleva voima. Tietyiltä kliseiltä ei tosin tässäkään vältytä.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että BPM on peruspätevä draama, joka vie katsojansa takaisin 1990-luvulle - useammallakin tavalla.