Revenge

Coralie Fargeatin käsikirjoittama ja ohjaama Revenge kuuluu kostoelokuvien alalajiin, jossa raiskauksen uhri kostaa väärintekijöilleen mahdollisimman brutaalilla tavalla. Tämä saattaa ensikuulemalta vaikuttaa erinomaiselta asetelmalta feministisen näkökulman tuomiseen kankaalle, mutta eksploitaation suosta on vaikea rämpiä pois.

Edellämainittu uhri on Jen, nuori jenkkinainen, jolla on salasuhde rikkaan ranskalaisen Richardin kanssa. Intiimi retriitti Richardin aavikkotalolla menee poskelleen, kun tämän epäilyttävät metsästyskaverit liittyvät seuraan päivää liian aikaisin, eivätkä henkilökemiat tietenkään kohtaa toivotulla tavalla. Ikävä tilanne täytyy ratkaista tavalla tai toisella.

Tässä kohtaa elokuvan kaikki uskottavuus pukataan kirjaimellisesti jyrkänteen ylitse, ja osa yleisöstä heittää kätensä ilmaan ja alkaa etsimään lähintä uloskäyntiä. Revengessä nimittäin on ennaltanäkemättömän kestävää porukkaa, joka ottaa vastaan järkyttäviä vammoja ilman että se ihan hirveästi hidastaa menoa. Jen itse on mahdollisesti Jason Voorheesin ja Wolverinen lehtolapsi. Kyseessä on puhdas shokkiarvon maksimointi, joka vetää leffaa gorenpaan suuntaan.

Kieltämättä Revenge on muutenkin vahvasti ranskalaisessa hengessä tyylitelty elokuva. Raskaat filtterit ja tiukalla musiikilla ryyditetyt tunnelmakohtaukset henkivät synthwave-estetiikkaa, joka ei tosin ole aivan kotonaan aavikon lämpimien sävyjen keskellä.

Revengeä on sanottu feministiseksi eksploitaatioksi, ja vaikka kamera muistaakin ajoittain hyväillä Richardia esittävän Kevin Janssensin miehisiä ominaisuuksia, seuraa se koko elokuvan ajan niukasti pukeutuneen Matilda Lutzin kurveja tavalla, joka olisi täysin kotonaan 1970-luvulla. Vaikutelma on lähinnä vaivaannuttava.

Tämän lisäksi Revenge ei tuo mitään uutta raiskaus-kosto-kuvioon. Jen muuttuu uhrista saalistajaksi, mutta tämä tapahtuu puhtaasti raiskaajien toimintamallien omaksumisen kautta. Fargeat on selvästi pyrkinyt välttämään "aseistetun machonaisen" klisettä tekemällä Jenistä epävarman aseenkäsittelijän, joka lentää ahterilleen haulikon rekyylistä, mutta tämä on pelkkää kosmetiikkaa, eikä muuta pinnan alla muhivaa filosofiaa miksikään.

Lopulta Revenge eroaa muista genrensä elokuvista vain naispuolisella ohjaajalla. On tietenkin tasa-arvoistavaa, että nainen voi tehdä yhtälailla väsyneen eksploitaatioleffan kuin mieskin, mutta se ei tuo lopputuotteeseen mitään varsinaista lisäarvoa.

Jos mitkään edelläolevista seikoista eivät häiritse omaa menoa, on Revenge visuaalisesti mielenkiintoinen kostoraina, jossa on paikoitellen aika timmejä biisejä ja onnistuneen rujoja efektejä.