Eat Lead: The Return of Matt Hazard

Eikö Mattin historia kuulosta tutulta? Johtuu ehkä siitä, että se on vain markkinointikikka. Eat Lead: The Return of Matt Hazard ei ole Hazardin 13. peli vaan ensimmäinen. Vanhan veteraanin vaikutelmaa luomaan on luotu useita fanisivustoja Hazardin vanhoille peleille, jotka kaikki muistuttavat jotain pelihistorian klassikkoa.
Peliteollisuuden kirkkaimmat nimetkin saavat kyytiä, ja hahmojen kulissien takaiset suhteet ovat kaikessa skandaalinkäryisyydessään hauskoja. Mattin väitetty suhde Lara Croftiin on kuulemma syy tytön uran starttaamiseen, vanha kollega Dexter Dare on alkoholisoitunut ja tasolle 70 ehtinyt velho Bill the Wizard on seksuaalisuudeltaan... epäselvä.
Eat Lead irvaileekin pelikulttuurille joka käänteessä, aina sankarin henkilökohtaista taustaa myöten.

Pelin juoni on sanalla sanoen nerokas. Eat Leadissa pelien sankarit ovat kuin elokuvien tähtiä. Työkomennusten eli pelien välissä esiinnytään mainoksissa ja muutenkin staraillaan. Käsikirjoituksen kohtausten välissä päästetään esitettävistä hahmoista irti ja ihmetellään, miten moinen roska on päässyt tuotantoon asti.
Liki unholaan vajonnut Hazard tuijottaa telkkaa, juo kaljaa ja syö mikroaterioita muistellessaan uransa huippuhetkiä. Yllättäen Hazardin omistava pelifirma, Marathon Soft, päättää kiinnittää kehäraakin ensimmäiseen suuren budjetin FPS-räiskintäänsä. Käy ilmi, että tämä on vain tapa saada Hazard hengiltä - tallennuspisteet on poistettu ja käsikirjoituksessa lukee Hazardin heittävän henkensä jo ensimmäisen kentän jälkeen. Joku yrittää saada Hazardin hengiltä kaikin keinoin.

Selvittääkseen mystisen vihollisensa aikeet Mattin on kuljettava Eat Lead -produktion kentästä toiseen. Ikävä kyllä, Hazardin nemesis on hakkeroinut pelipalvelimet ja liittää kenttiin sinne kuulumattomia vihollisia ja ympäristöjä. Sankarimme saattaa yhdessä ja samassa kentässä kohdata natseja, cowboypistoleroja ja commandoja, maisemien vaihtuessa yhtäkkiä villin lännen kaduista venäläisten bunkkeriin.

Jos tuntee pelien historiaa yhtään, Eat Lead tarjoaa runsaasti naureskeltavaa. Kaikki vastaantulevat viholliset ovat kuin klooneja jostain peliklassikosta ja ne käyttäytyvät kuin ne olisivat vanhoja ohjelmanpätkiä. Kaksiulotteisia natseja ei voi lyödä nyrkeillä, koska siihen aikaan ei ollut lähitaistelua peleissä vielä keksitty. Jotkin viholliset vain juoksevat suoraan kohti, koska sellainen oli jossain pelihistorian vaiheessa tekoälyjen terävintä kärkeä. Pomoviholliset noudattavat samaa kaavaa. Japanilaisista roolipeleistä tuttu vastustaja heiluttaa valtavaa miekkaa ja puhuu dialoginsa sinisellä pohjalla olevalla ruudulla, ja afrotukkaisen kungfu-taiturin kanssa vaihdetaan iskuja vanhojen tappelupelien tyyliin.

Eat Lead: The Return of Matt Hazardin kehykset ovat siis kerrassaan nautittavat. On valtava sääli, että itse peli ei ole yhtä herkullinen. Räiskintäpelin sydän on se, miten hyvin ammuskelu on toteutettu. Perusmekaniikka on yksinkertainen: edetään, siirretään tähtäin vihollisten kohdalle ja painetaan liipaisinta. Äijä kaatuu, jatketaan matkaa, kiitos näkemiin. Välillä mennään suojaan, sillä vaikka Hazard onkin sankari, liian tuhti lyijykuuri kellistää kyllä urhomme. Kuka tahansa toimintapelejä pelannut pääsee kärryille ensimmäisen minuutin aikana. Vaikka homma toimiikin perustasolla oikein hyvin, ei se sisällä mitään kekseliästä tai omaperäistä.

Kenttäsuunnittelu sen sijaan aiheuttaa välillä harmaita hiuksia. Pelissä edetään tiukassa putkessa, minkä juonen huomioiden kyllä ymmärtää. Etenemisreittiä on paikka paikoin silti hankala hoksata. Maisemien äkkinäinen vaihtuminen tyylistä toiseen paikkaa paljon, mutta jos Hazard on vaikkapa kiikarikiväärillä varustetun Solid Snake -kloonin tähtäimissä, sekunnin hiturointi tarkoittaa hengen lähtöä.

Itse pelin arvioiminen on hankalaa, sillä siinä ei ole oikeastaan mitään, mitä voisi pureskella. Kun kaikki pelin ympärillä oleva karkki, kuten hauskat letkautukset tai vinoilu pelihistorialle karsitaan pois, kädessä on todella tasapaksu teos. Eat Leadissa mennään siitä mistä aita on tutuin, eikä yritetäkään kikkailla mitenkään. Hazard ei osaa edes hyppiä.

Huolimatta itse pelimekaniikan mitäänsanomattomuudesta, Eat Leadia on mukava pelata. Kiitos runsaan ja osuvan huumorin, peli ei ole missään vaiheessa puuduttava kokonaisuus. Matt Hazardin Paluu luottaakin selkeästi viihdearvoonsa, mitä sillä kyllä piisaa. Pitää vain muistaa ottaa kokemus vähän vähemmän vakavasti ja suhtautua siihen interaktiivisena toimintakomediana. Sellaiseksi se on tarkoitettukin, ja sellaisena se toimii vallan hyvin.