Dredd

Judge Dredd alkoi ilmestyä vuonna 1977 2000 AD:n vakiosarjakuvana. Se oli alunperin satiiri fasistisesta dystopiasta, joka ammensi suuren osan materiaalistaan kylmästä sodasta sekä USA:n ja Britannian "erityissuhteesta".

Sarjan satiirinen luonne painui jossain vaiheessa taka-alalle, ja holtittoman poliisivallan esikuvasta tulikin sankari lukijoilleen. Dreddin universumi on kuitenkin kasvanut ja rönsyillyt todella mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi, jonka parissa voi viettää illan jos toisenkin.

Elokuvapuolella Dreddin historia ei ole aivan yhtä mairitteleva. Viimeksi tämä nähtiin vuonna 1995 Sylvester Stallonen jähmeänä tulkintana, joka voitti useita vuoden huonoimman elokuvan palkintoja. Leffassa oli pielessä kirjaimellisesti ihan kaikki.

Siksipä onkin niin mahtavaa, että tämä uusi versio välttää ne sudenkuopat joissa edeltäjä kävi oikein rypemässä. Karl Urbanin Dredd pitää kypärän päässään, ja jakaa lakia niin kuin tuomarin kuuluukin. Tämä on myös kiitettävän tyly Olivia Thrilbyn tuomari Andersonia kohtaan, eikä ole heti vokottelemassa tätä. Urban tulkitseekin Dreddiä kokolailla täydellisesti, ilmettä myöten.

Hahmo on siis kunnossa, mutta entä puitteet? Tällä kertaa Megacityn virkaa toimittavat Kapkaupunki ja Johannesburg, jotka eivät kenties ole hirveän kaukana Dreddin tulevaisuudesta. Elokuvassa pitäydytäänkin (budjettisyistä) ns. uskottavassa lähitulevaisuudessa, jossa kaduilla pyörii tuttuja automalleja, ja kaupunkikuva on megakortteleita lukuun ottamatta verrattain tavanomaista.

Myös tuomareiden asustusta on virtaviivaistettu ja sitä on muokattu pragmaattisempaan suuntaan. Moottoripyörät ovat joutuneet samaan myllytykseen, joskin nämä ovat edelleen se futuristisin juttu koko leffassa, ja erottuvat ympäristöstään selkeästi. Kokonaisuus on kuitenkin toimiva, vaikka sarjakuvan ystävät saattavatkin jäädä kaipaamaan värikkäämpää lähestymistapaa.

Juoneltaanhan elokuva on hyvin yksinkertainen. Dredd ja kokelastuomari Anderson lähtevät tutkimaan megakorttelissa tapahtunutta kaksoismurhaa, mutta homma eskaloituukin täydeksi korttelisodaksi, kun paikkaa pyörittävä rikollispomo usuttaa joukkonsa kaksikon kimppuun.

Kyllä, tämähän on enemmän tai vähemmän myös The Raidin juoni, mutta kyseessä on vain yksi niistä elokuva-alan sattumista. Kumpikaan leffa ei ole sinänsä kopioinut toista, vaikka yhtäläisyyksiä onkin.

Dredd kuitenkin kärsii siitä, että The Raid oli melkoinen napakymppi ylilyövine tappeluineen. Ei niin, että Dredd olisi mitenkään vaisu tuote, mutta se on toimintansa puolesta selkeästi tavanomaisempi. Sillä on kuitenkin pari ässää hihassaan, nimittäin hidastukset ja 3D.

Minä en monesti mainitse näistä kumpaakaan kehumistarkoituksissa, mutta Dreddin tapauksessa ne toimivat. Hidastuksetkin kumpuavat juonellisista seikoista, elokuvassa kun läträtään aikaa hidastavalla huumeella. Nämä kohtaukset ovat usein todella nättejä, ja niistä paistaa kuvaajan sekä efektitiimin osaaminen. Niissä myös korostuvat elokuvan onnistuneet 3D-efektit.

Dredd on aika lailla se elokuva, jonka olisin halunnutkin nähdä tuomarin seikkailuista tehtävän. Se tuo sangen äärimmäisen sarjakuvan uskottavassa muodossa ruudulle, ja kunnioittaa sekä hahmoaan että yleistä lähdemateriaalia. Näyttelijät ovat kautta linjan oivia, ja Urbanin lisäksi pakollinen lisämaininta menee luonnollisesti Lena Headeylle jengiään johtavan Ma-Man roolista.

Elokuvan kompastuskiveksi muodostuu kuitenkin tahditus, joka ei aina suostu asettumaan kohdalleen. Bluray-julkaisu saa myös miinusta puuttuvista lisämateriaaleista.