Doom Eternal

Nyt on vaikea uskoa, että vuonna 2016 päivänvalon nähneeseen Doom-uudelleenlämmittelyyn suhtauduttiin vielä vain hetkeä ennen julkaisupäivää sangen epäileväisesti. Räiskintäpelien Vanhan testamentin päivittäjän viitta on ymmärrettävästi hyvin painava kenen tahansa harteilla, mutta siitä huolimatta id Software onnistui kuin onnistuikin työssään, josta poiki yksi parhaista räiskintäpeleistä ikinä. Siinäpä loksahti monen kriitikon leuka aivan lattiaan asti.

Timanttinen menestystarina tarkoittaa näillä markkinoilla väistämättömästi jatko-osaa, ja sen osalta odotukset ovatkin nyt ymmärrettävästi aivan eri tasolla kuin Herran vuonna 2016. Uuden tulemisen aika on siis koittanut ja Doom Eternal noussut kehityshelvetin lieskoista kauppojen hyllyille kuin epäpyhä Belsebuub konsanaan. Riittävätkö id Softwaren superhaulikossa haulit uuteen verilöylyyn, vai onko edessä kiusallinen kompurointi aikaiseen hautaan?

Tällä kertaa helvetti saapuu maankamaralle asti ryminällä polttaen ja kaiken tuhoten. Mars olikin jo niin 2016. UAC-yhtiön sekopäinen suunnitelma yhdistää nämä kaksi maailmaa menee arvattavasti puihin alusta alkaen. Asetelma muistuttaa Dead Spacen apokalyptisen unitologikultin pähkähulluja touhuja ihmisuhrauksineen kaikkineen. Hyvä esimerkki tästä on UAC:n toimistolla työntekijöitä KAIKEN veren luovuttamiseen tsemppaava hologrammi. Jokaisen on ilmeisesti tehtävä osuutensa myös näissä karkeloissa. On päivänselvää, että Doom Slayerin on aika palata kuvaan repien ja riipien kunnes hurmeinen työ on tehty.

Tarina on edellisosaansa nähden eeppisempi kokonaisuus kuten jatko-osalta odottaa saattaa, ja se antaa oivan motivaation loputtomien demonilaumojen perusteelliseen teurastamiseen. Doom Slayer itse ei ole onneksi muuttunut. Lihamyllymme on säilynyt taustatarinan laajentamisesta huolimatta ennallaan, eikä häntä oikeastaan ihan kamalasti kiinnosta muu kuin edellä mainittu teurastus ja helvetin pysäyttäminen. Hiljaisen sankarin kehonkieli on jälleen vahvaa, ja siinä on sitä paljon kiiteltyä asennetta edelleen. Doom Eternal jatkaa siis rempseän itseironisella linjalla aivan kuten edeltäjänsäkin. Tarinaa on yllättävän paljon, mutta iso pala yksityiskohdista on piilossa kerättävien dokumenttien uumenissa. Tämä varmasti siksi, että tekijät ymmärtävät oikein hyvin, että pääosa kohdeyleisöstä ei ole täällä katsomassa välivideoita tai kokemassa elämää suurempaa kerrontaa.

Pelimaailmana toimiva lähitulevaisuuden maapallo on alusta pitäen helvetin voimien runtelema ja täten sci-fi-maisemaa pippuroivat lieskat, kerrostalon kokoiset demonit ja tietysti zombit. Kyseessä on huomattavasti UAC:n Mars-tukikohtaa monipuolisempi sekä visuaalisesti sykähdyttävämpi ympäristö, josta poiketaan sopivin väliajoin myös muille maille, tutuille ja tuntemattomille. Lähes kaikkea kuitenkin käristää Dorén ja muiden mestareiden helvettikuvastoa henkivä kiirastuli.

Tasosuunnittelu painottaa nopeaa liikkumista, ja tällä kertaa eritoten korkeussuunnassa. Pelaajan eteen osuu paljon kiivettäviä seiniä ja tankoja, joiden avulla liikkumisesta saa tuplahyppyjen säestämänä melkoista ensimmäisen persoonan parkouria. Kun tähän lisätään pelin tiukka taistelumekaniikka monipuolisine sekä päivitettävine aseineen, erikoisvoimineen ja vikkeline vihollisineen, on pakka hyvin tukevasti kasassa. Ensimmäisestä osasta tutut flow-kokemukset ovat siis jälleen todellisuutta. Kauneusvirhettä edustavat välillä turhankin villeiksi yltyvät tasohyppelyosuudet, jotka saavat hieman ihmettelemään, mitä nämä tarkalleen Doom-pelissä tekevätkään? Muuten pelin yleinen rytmitys on mallikasta luokkaa. Mukana on myös muutama tervetullut maisemaherkistelyyn sekä yleiseen sykkeen tasaamiseen keskittynyt suvantokohta.
Kuten arvata saattaa, peli kannustaa aggressiiviseen etenemiseen. Armoton puskeminen palkitaan siinä missä suojasta räiskijä tukehtuu helposti vihollisvyöryn alle alta aikayksikön jo helpommillakin vaikeustasoilla. Glory Kill -järjestelmä tekee paluun, ja sillä konstilla viimeisillään keikkuva haulikkosankari pelastautuu kätevästi kuoleman kynsistä. Näiden lopetusliikkeiden yhteydessä vihollisilta irtoavat lisäammukset ja terveysbonukset auttavat urakkaa. Lähietäisyydeltä palasiksi revittäviä demoneita käy melkein sääliksi: sen verran ilkeitä animaatioita eteen vyörytetään. Ylilyötyä, huvittavaa, ällöttävää ja perinpohjaisen palkitsevaa.

Doom Eternalin tasot ovat myös huomattavasti laajempia kuin aikaisemmin. Piilohuoneita, salaisuuksia ja haasteita, näitä kaikkia piisaa pitkin poikin. Eksyminen on silti vaikeaa ja varsinainen reitti eteenpäin on yleensä selkeä. Pomoviholliset haastavat pelaajan keskittymisen äärimmilleen. Näiden taltuttamiseen on onneksi tarjolla muikea arsenaali työkaluja. Näistä omaksi suosikikseni nousi nopeasti kaksipiippuinen superhaulikko, jossa on nyt myös hykerryttävän viihdyttävä tartuntakoukku. Tämä groteski tykki siis mahdollistaa singahtamisen ilmojen halki kohti pahaa aavistamatonta vastustajaa samalla kumpikin piippu iloisesti hidastettuna laulaen. Lisäksi sankarin ikoninen Praetor-haarniska saa päivityksiä, kuten hartialla istuvan kranaatinheittimen ja julman ranneterän, joka pilkkoo keittiössä ja puutarhassa.

Audiovisuaalisesti pelin anti on kehittäjälleen uskollisesti sanalla sanoen upeaa. Ruudunpäivitys ei järky isoimmissakaan kahakoissa, graafisia yksityiskohtia on paljon ja kuvasuunnittelu on edelleen sitä mistä Doom tunnetaan. Mielikuvitus on lentänyt ja maalannut meille maailman, jota on mielenkiintoista tutkia ja demoneita, joita on äärettömän hauska kurmottaa. Musiikkirintamalla Mick Gordon on malttanut lisätä metallimöyhennykseen myös kevyempiä John Wickin soundtrackin mieleen tuovia yksinäisiä kitarariffejä. Kokonaisuus kuulostaa kerrassaan upealta, ja kyllähän tämä on uusi sulka moniosaaja Gordonin hattuun.

Battle Mode -moninpelitilasta on pöhisty melko paljon etukäteen, mutta valitettavasti siitä ei vielä ole mitään sanottavaa, sillä serverit avautuvat vasta julkaisun myötä. Maininnan arvoista on kuitenkin se, että Bethesda on mallikaasti jättänyt mikromaksut pois tahraamasta uutta Doomia. Niitä ei yksinkertaisesti nähdä missään muodossa, ja kaikki lienevät samaa mieltä, että hyvä niin.

Räiskintä. Doom Eternal tekee sen oikein! Koko peli on kuin laserkohdistettu luomaan viihdyttäviä ja hengästyttävän ylilyötyjä tilanteita, jotka saavat jopa Matrixin ikimuistoisen käytäväkohtauksen näyttämään harrastelijateatterilta. Tämä on paljon sanottu, mutta todella tarkoitan sitä. Mikäli siis kaipaa viihdyttävää, tyylikästä ja ennen kaikkea hauskaa demonitykittelyä, on tässä kenties vuoden paras vaihtoehto!