Doom: Annihilation

Vuoden 2005 Doom-elokuva on monien mielestä kauhea, mutta minä osasin nauttia siitä. Siksi odotin maltillisella innolla Doom: Annihilationia, joka julkaistiin suoraan latauspalveluihin ja DVD:lle. Kunnianhimoa on riittänyt, mutta budjettia ei. Iloa tästäkin silti irtoaa, jos vain ei odota liikoja.

Doom: Annihilationin lähtökohta on lainattu aivan suoraan vuoden 1986 Aliens-elokuvasta. Joukko avaruuden eliittisotilaita matkaa Marsin kuussa olevalle tutkimusasemalle, jossa on kaikki mennyt pieleen. Ulottuvuusportteja on avattu, ja sitten räiskyy, paukkuu ja verta lentää. Tämän enempää tarinaa ei oikeastaan edes ole. Leffan kunniaksi on sanottava, että se tuntuu olevan tietoinen omasta hilpeydestään. Mukana on runsaahkosti viittauksia Doom-peleihin, ja sen ohella myös muihin id Softwaren sarjoihin, kuten Wolfensteiniin.

Budjetti tuntuu loppuneen kesken. Lavasteet näyttävät muovisilta, ja sama pätee eliittisotilaiden varusteisiin. Sotilasjoukko myös käyttäytyy suorastaan idioottimaisesti, koska heitä täytyy saada lahdatuksi yksi kerrallaan. Varsinaisia hirviöpukuja näyttää olleen käytössä vain yksi, mistä johtuen demonien määrä ja laatu jää ikävän vähäiseksi.

Doom: Annihilation huomioi vallitsevat sosiaalipoliittiset tuulahdukset hyvinkin tarkasti. Mukana on mustaa miestä, aasialaista naista, lyhythiuksista feminististä naista ja tietenkin se vahva nainen, jonka harteille johtaminen jää valkoisen miehen murtuessa paineen alla. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, jääköön jokaisen katsojan itse päätettäväksi.

Mitä hyvää elokuvassa sitten on? Tarinaa on hyvin helppo seurata, ja tapahtumat etenevät mukavan ripeästi eteenpäin. Näyttelijäsuoritukset ovat ehkä yllättävänkin hyviä suhteessa siihen, mitä uskalsin odottaa. Ei tästä mitään klassikkoa saa edes huonojen elokuvien listalle, mutta hyvällä kaveriporukalla miestä väkevämpiä naukkaillen Doom: Annihilationista pystyy kyllä nauttimaan.

Lisämateriaaleja ei ole lainkaan, mutta ehkä ihan hyvä niin.