Django Unchained

Django Unchained on klassinen kostokertomus, jossa vapautettu orja lähtee pelastamaan vaimoaan sekä antamaan pientä palautetta ruoskaa heiluttaville orjanomistajille. Nimihahmon saappaista löytyy Jamie Foxx, joka pelastaa elokuvan rooliin alunperin harkitulta Will Smithiltä, luojan kiitos.

Will Smith ei lähtenyt mukaan, koska Django ei hänen mukaansa ollut leffan päärooli. Smith ei ollut tässä täysin väärässä, sillä Django elää valkoisten miesten maailmassa, ja seuraa suurimman osan ajasta valkoisen vapauttajansa, tohtori King Schultzin (Waltz) neuvoja sekä käskyjä. Django jää myös paljolti reagoijaksi ja elokuvan muiden hahmojen varjoon.

Ohjaaja Tarantinon mukaan kyseessä ei ole niinkään western kuin "southern", joka käsittelee Yhdysvaltojen historian häpeällisempiä osia ainutlaatuisen amerikkalaisella tavalla. Ainakin Quentin itse on löytänyt taas oman ilmaisunsa ytimen, mielestäni epätasaiseksi ja huonosti rytmitetyksi jääneen Inglorious Basterdsin jälkeen.

Django etenee varsin luontevasti, ja vaikka kyseessä ei olekaan lyhyt elokuva, ei siinä ole ylimääräiseltä tuntuvia sivupolkuja tai venytettyjä hetkiä. Kohtaukset palvelevat sekä juonta että hahmoja, vaikka eivät aina kuljettaisikaan itse tarinaa eteenpäin.

Tarantino jättää tällä kertaa isommat kikkailut syrjään ja tyytyy vain avaamaan elokuvan vanhalla studiologolla. Musiikkivalinnat ovat kuitenkin edelleen kiitettävän omaperäisiä, ja ne vaihtelevat alkuperäisen Djangon (1966) tunnarista Morriconen kautta moderniin hiphoppiin. Setti toimii.

Djangoa on kritisoitu sen rasistisesta ja väkivaltaisesta sisällöstä. Tarantino on lähestynyt aihetta blacksploitaatiota henkivästä vinkkelistä, joka on hänelle hyvin tyypillistä. Elokuvan rankka väkivalta on puolestaan sukua 1960- ja 70-lukujen italialaiselle ilmaisulle, ja se pyrkii peittelemättömästi shokeeraamaan katsojia.

Elokuva on toki väkivaltainen, ja siinä sanotaan "nekru" suunnilleen yhtä monta kertaa kuin keskiverrossa Spike Lee -elokuvassa, mutta erona on nyt tietysti se, että sanaa käyttävät enimmäkseen valkoiset hahmot. Django on ehdottomasti rotujännitteillä ladattu ja niillä pelaava elokuva, mutta sen karikatyyrimaisista hahmoista on tuskin ainesta tosielämän luiskaotsien sankareiksi. Jos mitään, rasistit esitetään joko ihmishirviöinä tai törmäilevinä pösilöinä.

Tarantino on myös pyrkinyt sekoittamaan hahmopakkaa hieman ambivalentilla, mutta orjuutta vastustavalla tohtori Schultzilla sekä Samuel L. Jacksonin esittämällä hirmuisella kotiorjalla, joka on eniten mustia vihaava mies koko plantaasilla.

Kuten onkin syytä odottaa, elokuva pursuaa oivallisia näyttelijöitä. Jo mainittujen lisäksi mukana menossa ovat muun muassa Leonardo DiCaprio, Don Johnson sekä Walton Goggins, jotka kaikki tekevät mieleenpainuvan suorituksen käsikirjoituksen suomissa rajoissa. Nämä on myös vaatetettu viimeisen päälle, ja sijoitettu upeiden lavasteiden keskelle. Myös dialogi on totuttuun tapaan nokkelaa.

On hyvä nähdä, että Tarantino on päässyt "takaisin hevosen selkään" aiemman notkahduksensa jälkeen. Django Unchained on mielestäni erittäin viihdyttävä ja railakas lisä tämän tuotantoon, vaikkei se ylläkään ohjaajan vivahteikkaampien elokuvien kuten Jackie Brownin tasolle. Quentinin ystävät eivät tule pettymään.