Diablo IV on yksi vuoden parhaimpia pelejä

Uusinta Diablo-sarjan tekelettä on saatu odottaa 11 vuotta, ja nyt odotus on vihdoin ohi. Välissä tapahtuneet radikaalit muutokset pelin taustalla vaikuttavissa voimissa ovat synnyttäneet odotuksen keskellä myös suurta jännitystä. Vieläkö legendan koukuttavuus ja tunnelmallisuus ovat hengissä ja onko lopputulos odotuksen arvoinen? Peli tempaa mukaansa prologista lähtien ja jo ensimetreillä käy selväksi, että vastaus on kyllä. Diablo IV on kerrassaan loistava peli, ja odotus on kuin onkin palkittu.

Jutun juonena on jäljittää ja pysäyttää maailmanvalloitusta havitteleva demonitar Lilith ja matkan varrella mätkiä tietysti lukemattomia demoneita, epäkuolleita ja muita hirviöitä, kehittää hahmoa sekä keräillä toinen toistaan parempia varusteita. Pääpahiksena Lilith on monimutkaisin ja mielenkiintoisin hahmo, jota pelisarjassa on nähty. Varsinkin maailmaan sijoittuvia kirjoja lukeneille Lilithissä on syvyyttä ja auktoriteettia enemmän kuin vanhoissa Prime Evileissä yhteensä.

Graafisesti Diablo IV on todella kaunis. Ja tässä tapauksessa kauniilla tarkoitan synkkää, häiriintynyttä ja demonista. Diablon maailman karu, ahdistava ja epätoivon täyteinen tunnelma on onnistuttu tuomaan esiin paremmin ja tuntuvammin kuin koskaan aiemmin. Taustoissa on älytön määrä kieroutuneita yksityiskohtia, ja on helppo hukata itsensä ihan vain ihastelemaan tai kauhistelemaan milloin mitäkin makaaberia näkymää. Kartta on laaja ja pelattavia alueita on reippaasti enemmän kuin sarjan aiemmissa osissa. Alueet ovat ulkonäöltään hyvin erilaiset, joten uutta ihmeteltävää ja ihasteltavaa paljastuu jatkuvasti. Maailmankartta pysyy samana pelikerrasta toiseen, mutta tyrmät ja luolastot muodostuvat tuttuun tapaan sattumanvaraisesti. Koluttavaa ja tutkittavaa siis piisaa. Laajalla kartalla saa jolkotella jokseenkin vapaasti ja miltei joka nurkalta voi poimia sivutehtävän tai ottaa osaa erilaisiin tapahtumiin. Jokainen kolkka on asutuksia lukuun ottamatta täynnä lahdattavia pahiksia ja jo pelkästään vaihtuvissa maisemissa pyöriminen ja pirujen päiviltä päästäminen on älyttömän viihdyttävää. Välimatkat kartalla ovat kuitenkin välillä todella pitkät ja viholliset syntyvät uudelleen kuin hindulaiset sienet sateella, joten aika ajoin demonimeressä kohteeseen kahlaaminen on hivenen uuvuttavaa. Etenkin tehtävissä, jotka vaativat edestakaista ravaamista, jollaisia pelissä on enemmän kuin muutama. Lopulta pelaaja saa kuitenkin käyttöönsä ratsun, jonka avulla liikkuminen muuttuu mukavan lennokkaaksi.

Äänimaailma on niin ikään viimeisen päälle viilattu, ja lisää pelin tunnelmallisuutta potenssiin monta. Kaikki ääninäyttely on tehty huolella ja ihka oikealla taidolla. Jopa sivutehtävien dialogit ovat vakuuttavia ja täynnä tunnetta. Myös musiikkien osalta osutaan naulaa suoraan kantaan, ja luvassa on paikoin jopa kylmiä väreitä aiheuttavia sävellyksiä. Pelin jokainen hetki onkin melkoista karkkia sekä silmille että korville.

Pelimekaniikan suhteen luvassa ei ole mitään uutta ja mullistavaa, vaan DIV luottaa tuttuun hyväksi todettuun kaavaan. Pieniä parannuksia on kuitenkin niin paljon, että jo ennestään toimiva konsepti on koukuttavampi kuin koskaan. Ohjaus ja taisteleminen on onnistuttu tekemään todella miellyttäväksi myös konsolilla pelatessa. Ohjaus tapahtuu vasemmalla tikulla ja taidot, loitsut ja muu taisteluun tarvittava tapahtuu sitten kaikilla muilla napeilla (toimetonta oikeaa tattia lukuun ottamatta). Systeemi on helppo ja nopea omaksua, varsinkin jos sarjan aiempia tuotoksia on tullut tahkottua. Perushyökkäyksen lisäksi tasojen noustessa opitaan useita muita taitoja tai loitsuja, ja näitä saa vapaasti määrittää toimintapalkkiinsa. Joskin samaan aikaan käytettävien taitojen määrä rajoittuu kuuteen. Uutena lisänä on nopea väistöliike, joka tuo taisteluun mukavaa syvyyttä ja vauhtia. Se tulee myös tarpeeseen, sillä taisteluissa on oltava hivenen skarpimpana kuin aiemmissa osissa. Vaikeimpien vihollisten liikkeitä tarvitsee lukea ja voimakkaimpia hyökkäyksiä pitää osata välttää. Väistö onkin tässä puuhassa elintärkeä apu.

Peli myös toimii Xboxilla todella sulavasti, eivätkä kaoottisimmatkaan konfliktit aiheuta ruudunpäivityksen tippumista. Ainoa seikka, jossa konsoliversio selkeästi häviää PC:n kaimalle, on muiden pelaajien kanssa keskustelu, sillä kirjoittaminen konsolilla on silkkaa tuskaa. Onneksi kuitenkin niin Xboxilla kuin Pleikkarillakin äänichat toimii, ja Discord pelastaa arkkienkelin lailla tältä pulmalta.

Konsoleilla ylimääräisenä ominaisuutena on myös paikallinen moninpeli, jonka toteutus ylittää kaikki odotukset. Koko höskä on saatu käsittämättömän sulavaksi ja kaikki aina taistelemisesta molempien yhtäaikaiseen valikoissa härväämiseen sujuu ilman ongelman häivää. Vieraalla tarvitsee olla oma Xbox- tai Playistation-tili, sekä Battle.net-tunnukset. Omaa kappaletta itse pelistä ei kuitenkaan tilillä tarvitse olla. Kaverin kanssa sohvalta käsin Diablo onkin parhaimmillaan.

Valittavina hahmoluokkina ovat lähitaisteluun ja fyysisyyteen nojaava barbaari, epäkuolleita komentava nekromantikko, elementaalisia taikoja touhuava velho, jousella, tikareilla ja ansoilla taisteleva varas, sekä muotoaan muuttava druidi. Hahmonluonti on aiempia osia huomattavasti monimuotoisempi ja tällä kertaa avatariaan saa muokata ja koristella mieleisensä näköiseksi.

Jokainen hahmoluokka on täysin omanlaisensa ja lisäksi jokaisella hahmolla voi pelata usealla eri tavalla, joten tylsäksi peli ei kovin äkkiä käy. Hahmonkehitys on yksi Diablon elintärkeitä elimiä ja se on tässäkin osassa todella hauskaa ja koukuttavaa puuhaa. Vihollisista ja tehtävistä keräillään kokemuspisteitä, joilla hahmon taso nousee. Tasojen noustessa käytettäväksi saa kykypisteitä, joilla opitaan uusia taitoja ja loitsuja, sekä parannellaan niitä. Myös passiivisia parannuksia on useita ja kokonaisuudessaan taitopuu on laaja ja tarjoaa paljon valinnanvaraa. Mieleisensä kokonaisuuden nikkarointi onkin yksi pelin parhaita puolia. Entisestään hommaa syventävät Paragon-pisteet, joita alkaa kertyä tason 50 jälkeen. Näillä hahmoa saa kehitettyä vielä enemmän haluamaansa suuntaan. Näiden lopputuloksena on lähes täydelliseksi hiottu hahmonkehityssysteemi.

Varusteiden keräily ja parantelu on niin ikään yksi Diablon kulmakiviä ja uusimmassa osassa tämäkin osa-alue on lähellä täydellisyyttä. Erilaisia aseita, haarniskoita, hattuja ja kaiken maailman huopatossuja on niin paljon, että hamstraajilta lähtee tukka päästä. Löydettävät saaliit paranevat tasojen noustessa ja pelaaja saakin jatkuvasti innostua uusista entistä ehommista tavaroista. Mitä harvinaisempi tavara, sitä enemmän siinä on hahmoa parantavia ominaisuuksia, ja sitä paremmin se suojaa pelaajaa tai vahingoittaa vihuja. Legendaarisen tason tavaroilla on vielä lisäksi vahva erityisominaisuus, jolla voi radikaalisti muuttaa hahmon suorituskykyä. Tavaroita saa myös muokkailla laajasti erilaisilla jalokivillä ja niitä voi kehittää sepän pajassa. Legendaarisia varusteita voi lisäksi uhrata repimällä siitä erityisominaisuuden, jonka voi sitten lisätä haluamaansa toiseen varustekappaleeseen. Varustekokonaisuuden mahdollisuudet ovatkin suunnattomat. Saaliiden löytäminen ja varusteiden kanssa kikkailu on kerrassaan päihdyttävää puuhaa, ja jokainen legendaarisen tavaran löytöhetki tuntuu joululta.

Sekä hahmonkehityksestä että varusteiden keräilystä vie kuitenkin sydäntä raastavan paljon intoa ja hohtoa se seikka, että viholliset on laitettu skaalaamaan pelaajan tason mukaan. Eli kun pelaajan taso nousee, myös viholliset vahvistuvat. Tämän toteutus ontuu ja tekee hahmon kehittämisen ja parempien tavaroiden haalimisen jokseenkin turhan tuntuiseksi. On tylsää, kun hammastikuin varustetulla märkäkorvalla vihulaiset kaatuvat nopeammin kuin huippuvarustellulla tuhokoneella. Ylivoimaisuutta ei saa siis korkeatasoisellakaan hahmolla kokea, vaikka menisi pelin alkumetreille luurankoja läiskimään, eikä uusilla alueilla ole vaaran tuntua tai jännitystä. Takana on hyvä ajatus siitä, että eritasoiset pelaajat voivat paremmin pelata keskenään ja että korkeammallakin tasolla löytyy haastavuutta, mutta lopputulos rapauttaa kuitenkin isosti pelin tärkeimpiä osa-alueita.

Peli on siitä huolimatta niin hauska ja niin täynnä äärettömän kivaa tekemistä, että joka ilta pelaamisen lopettaminen on se kenties haastavin osa peliä. Tarinan lisäksi maailma on pullollaan mielekkäitä sivutehtäviä. Vaikka sivutehtävät muistuttavat enempi tai vähempi toisiaan, ovat ne kaikki kuitenkin erinomaisesti ääninäytelty ja niissä on vaihtelua tarpeeksi, jotta niistä jokainen pysyy kiinnostavana. Sivutehtävien päälle tarjolla on erilaisia tapahtumia, jotka antavat milloin minkäkin tekosyyn teurastaa demoneita ja kuolata parempien varusteiden perään. Hulvattoman hauska uusi lisä ovat Legion event -tapahtumat, joissa iso joukko pelaajia yhdistää voimansa demoniarmeijaa ja haastavia pomovihollisia vastaan. Nämä usean pelaajan ja lukemattomien mörköjen kohtaamiset ovat hymyntäyteistä kaaosta, josta ei vain voi saada tarpeekseen.

Itse tarina on mukaansatempaava ja sitä on ehostettu henkeäsalpaavilla animaatiopätkillä, jotka saavat vääjäämättä montun auki ja ihon kananlihalle. Ääninäyttelystä ja käsikirjoituksesta peli nappaa täydet pisteet ja tarinaosuus on huomattavasti syvempi ja mielenkiintoisempi kuin vanhemmissa osissa. Tarina on kuitenkin edelleen vain pieni osa pelin antimista ja noin 35 tuntia kestävän pääkampanjan jälkeen hauskuutta on jäljellä vielä vadeittain. Loppupelissä vaikeustason saa nostettua puistokävelystä painajaismaiseksi ja samalla myös kokemuspisteiden määrä ja saaliiden laatu siirtyvät monta pykälää parempaan suuntaan. Tarinan jälkeen avautuvien vaikeampien luolastojen ja erilaisten tapahtumien lisäksi loppupeliä maustavat massiiviset ja haastavat World boss -vastukset. Näiden kaatamiseen voimat yhdistetään muiden pelaajien kanssa ja alamaailman isot kihot täytyy saada kaadettua aikarajan puitteissa. Loppupeli on kaikin puolin laajempi, haastavampi ja parempi kuin sarjan aiemmissa osissa pitäen pelaajan pelin parissa vielä pitkään tarinan jälkeen. Ja toki Sanctuaryssa on tälläkin kertaa myös PvP-mahdollisuus, joten muista pelaajistakin pääsee halutessaan ottamaan mittaa.

DIV:lle on luvassa pitkä ikä, sillä siinä on kausisysteemi, jonka myötä uutta tekemistä ja parannuksia on luvassa säännöllisesti. Kausisysteemi rohkaisee pelaajaa tekemään uuden hahmon parin kuukauden välein, sillä uuden kauden kaikki herkut saa lautaselleen vain tekemällä kausisidonnaisen hahmon. Kauden päätyttyä hahmot toki siirtyvät normaalihahmoiksi ja pelaamista voi jatkaa vaikka vanhoille päivilleen. Kausisysteemin mukana tulee myös kausipassit. Näistä tulee olemaan tarjolla sekä ilmaiset että maksulliset versiot. Kalleimman ultimate editioninkin ostajat joutuvat siis tulevaisuudessa pulittamaan vielä lisää rahaa, jos kaiken sisällön halajaa avonaiseksi. Toisaalta jatkuvat lisämaksut haiskahtavat ikävästi rahastukselta, mutta toisaalta taas luvassa on aina uutta sisältöä. Maksullisellakaan passilla ei kuitenkaan onneksi saa kuin kosmeettista lisäsisältöä. Kaikki oleellinen tuleva lisäsisältö sisältyy myös ilmaiseen season passiin ja niin sanottu "pay-to-win" Diablo 4 ei siis luojan kiitos ole. Ainakaan vielä.

Kaikkiaan uusin Diablo on erittäin loistava peli ja marmattamisen aiheita on vaikea keksiä. Ulkoisesti ja äänimaailmaltaan tekele on kerrassaan pysäyttävä, ja pelillisiltä ominaisuuksiltaan kyseessä on paras toimintaroolipeli, jota kenties koskaan on pelaajille suotu. Julkaisuvaiheessa mukana on vielä jonkin verran bugeja ja jopa pelin jäätymistä aiheuttavia vikoja vielä piileskeli odottamassa otollisia olosuhteita. Mutta päivitysten myötä nämäkin varmasti tullaan korjaamaan, ja jo tällaisenaan viat ovat olleet kokonaisuuden valossa vain pienen pieniä pisteitä. Ainoaksi todelliseksi miinukseksi ja mielipahan lähteeksi jäävätkin vihollisten skaalautumisen onneton toteutus ja mikromaksujen jättämä ahneuden katku. Diablo on siis ehdottomasti ostamisen arvoinen peli, oli sitten wanha Diablo-konkari tai täysin uusi toimintaroolipelien untuvikko, sillä kyseessä on varmasti yksi vuoden parhaimpia pelejä.