Detroit: Become Human

Mikä tekee ihmisestä ihmisen, ja onko koneesta mahdollista kehittyä teknologian harppausten myötä itsetietoinen elämänmuoto? Tämän kaltaisiin syvällisiin kysymyksiin sukeltaa Quantic Dreamin uusi tarinapeli Detroit: Become Human. [Huom! Tässä arviossa ei ole juonipaljastuksia, eikä edes päähahmojen nimiä mainita.]

Tarinavetoiset pelit eivät ole mikään uusi juttu. Onhan niitä kliksuteltu menemään kotitietokoneilla jo muutaman vuosikymmenen ajan. Modernien konsolien aikakautena niissä on kunnostautunut erityisesti ranskalainen Quantic Dream, joka on jo pitkään vienyt eteenpäin eräänlaista synteesiä interaktiivisen elokuvan ja pelikerronnan välillä. Viimeisimmät kaksi peliä, Heavy Rain ja Beyond: Two Souls Playstation 3:lla, olivat molemmat vähintään mielenkiintoisia teoksia, ja joidenkin mielestä miltei mestariteoksia. Studion uutuudella Detroit: Become Humanilla on siis kovat odotukset täytettävänä.

Detroit ottaa tarinansa puolesta askeleen poispäin aikaisempien yliluonnollisista teemoista. Tällä kertaa kuvataan nimen sämukaisesti Detroitin kaupunkia vuonna 2038, jota koko Yhdysvaltojen ohessa on kohdannut Android-teknologian vallankumous. Teknologia on kehittynyt niin pitkälle, että androidit (eli ihmisen kaltaiset robotit) ovat kaikkien arkipäivää. Se on tietysti samalla aiheuttanut valtavasti työttömyyttä, mikä on puolestaan saanut monet vihaamaan keinotekoisia apulaisia. Ja alla kuplii vieläkin suurempi muutos, sillä kun tekoäly saavuttaa kriitisen pisteen, niin Pandoran lipasta ei sitten enää suljeta ilman itkua ja hampaidenkiristystä.

Quantic Dream käsittelee aihetta koko lailla rotevalla otteella. Vaikka koneiden itsetietoisuuden syntyä ja siitä seuraavaa mullistusta on käsitelty tieteiskirjallisuudessa ja -elokuvissa lukemattomia kertoja, löytää Detroit silti oman paikkansa kaiken keskellä hienosti. Tämä johtuu pitkälti hyvistä päähahmoista, joiden kohtaloista alkaa nopeasti välittämään aidosti. Paria pientä epäuskottavaa seikkaa lukuun ottamatta lähitulevaisuuden dystopian olosuhteisiin on helppoa samaistua ja uppoutua. Samalla varoituksen sana: Detroit on peli, jonka juonen paljastuksia kannattaa välttää viimeiseen saakka.

Valintoja, sattumuksia ja niistä kumpuvia risteyksiä riittää ruhtinaallisesti. Detroit: Become Human saattaa hyvinkin olla pelihistorian virstanpylväs erilaisten tarinayhdistelmien määrässä. Lukuja on muutama kymmenen, ja jopa pienet sattumukset vaikuttavat lopullisesti tuleviin tapahtumiin, joten pelikerroista muodostuu hyvinkin uniikkeja. Peli voi myös olla raadollinen, sillä yhtä lailla sivu- kuin päähahmojenkin kuolema on aina mahdollinen. Oman suosikin menettäminen viiltää syvältä, eikä epäonnistumisia voi koskaan välttää varmasti. Vaikka alkuun tapahtumia voi jossain määrin ennakoida niin pelin edetessä kohtaa myös tilanteita, joissa tuurilla on osuutta asiaan, eikä aikaa ole riittävästi selvittämään kaikkea.

Detroitissa on valtavasti yksityiskohtia, ja visuaalisesti se on lähes kauttaaltaan huikean hyvää tasoa. Notkahduksiakin toki on nähtävissä, sillä kun päähahmojen kasvot on mallinnettu ja animoitu niin tarkkaan, osuu sivuhahmojen vähempi panostus silmään. Tämän lisäksi tapahtumia kuvaava aikajana on kaksiteräinen ominaisuus. Se tarjoaa visuaalisen esityksen mahdollisista valinnoista, mutta täydellisyyden tavoittelijoille se voi olla ärsyttävä. Ehkä olisi ollut parempi, että se olisi tarjolla vasta ensimmäisen pelikerran jälkeen. Toisaalta perfektionismista on syytä yrittää irroittautua, sillä kaikkea on mahdotonta nähdä yhdellä pelikerralla. Suosittelenkin välttämään aikajanan vahtaamista lukujen sisällä, vaikka kuinka kiusaus olisikin.

Parhaimmillaan Detroit on nimenomaan silloin, kun tarinaan uppoutuu ja antaa itselleen luvan epäonnistua. Uudelleenpelattavuutta riittää kolossaalisesti. Yhteen kokonaiseen pelikertaan hujahtaa 8-10 tuntia, mutta silloin näkee ehkä yhden neljänneksen koko pelistä. Onkin todella innostavaa palata eri kohtiin katsomaan mitä olisi voinut tehdä toisin sekä tietysti aloittaa koko paketti uudestaan, jotta voi yrittää ohjata kohtalon suurta lumipalloa vierimään johonkin toiseen suuntaan.

Pelin suurin kiistakynnys löytyy todennäköisesti pelimekaniikoissa. Alkukolmanneksella on välillä aika nukkemainen tunnelma, kun tarinaa vasta käynnistellään ja peli keskittyy maailmanluomiseen. Dramaattiset toimintakohtaukset vedetään puolestaan eteenpäin tutuilla oikea-aikaisilla Quick Time Event -painalluksilla. Mekaniikka jakaa edelleen mielipiteitä, mutta verrattuna moniin muihin tekee Detroit QTE:t hyvin. Vaihtelua on riittävästi ja rytmitys on sopiva. Loppua kohden reaktiot pistetään tosin kovalle koetukselle, ja onpa mukana myös puolittaisia vilunkikikkoja kehittäjien taholta, jotka pakottavat helppoihin virheisiin, joskus jopa kuolettavaan turhautumiseen saakka. Eivät siis QTE:t Detroitia pilaa, mutta kirkkaimmin peli loistaa silloin, kun pelaajan pitää oikeasti miettiä tapahtumien, hahmojen ja johtolankojen liitoksia tehden niistä koko tarinaa muokkaavia päätöksiä.

Odotukset saattoivat siis olla kovat, mutta pettymystä ei tarvitse pelätä. Detroit: Become Human on fantastinen tarinapeli. Quantic Dream on onnistunut rakentamaan vanhan pohjalle niin tykittävän visuaalisen esityksen kuin myös upean tarinallisen interaktiivisuuden. Juonenlangoista kutoutuu elähdyttävä seinävaate, taideteos, jonka vivahteet ja punotut kohtalot koskettavat syvältä, mutta vauhdikkaat tapahtumat pitävät viihdearvotkin korkealla. Onkin siksi päivänselvää, että jos pitää tarinavetoisista peleistä tai Quantic Dreamin teoksista ennestään, ei Detroitin kanssa voi mennä vikaan.