On heinäkuun 25. päivän ilta vuonna 1967 ja ankarat mellakat riehuvat Detroitissa. Sekalainen joukko ihmisiä on majoittunut Algiers-motelliin, ja osa bailaa kuin viimeistä päivää. Bileet kuitenkin päättyvät, kun joukko poliiseja ja kansalliskaartin sotilaita vyöryttää motellin sivurakennuksen tarkka-ampujaa etsien. Kun pyssymiestä ei löydy, alkaa yksi paikallisista poliiseista pelata sairasta ja vaarallista peliä osin syyllisen löytämiseksi, osin puhtaasta rasistisesta sadismista.
Nykyään hidasta kuolemaa tekevä Detroit oli 1960-luvulla ruutitynnyri. Mustien asukkaiden aktiivinen paimentaminen gettoihin ja umpirasistinen poliisilaitos olivat yhdistelmä, joka johti lopulta räjähdykseen. Mellakat antoivat poliisille tilaisuuden groteskeihin ylilyönteihin, joista tämä niin sanottu Algiers-motellin tapaus on ehkä tunnetuin. Tapauksessa on kaikki ainekset raastavaan psykologiseen trilleriin, ja juuri tämän Katherine Bigelow on tehnyt.
Täytyy myöntää, että olin epäileväinen Bigelowin osallistumisesta, olihan Zero Dark Thirty pahansorttinen apologetia USA:n harrastamalle kidutukselle sodassa terrorismia vastaan. Detroitissa valheellinen "tasakätisyys" on onneksi hylätty, ja murhamiehet kuvataan murhamiehinä. Moraalinen harmaa alue löydetään oikeasta paikasta ilman, että sitä käytetään valkopesun välineenä.
Detroit voisi olla niin sanottu yhden huoneen näytelmä, ja sen ehdoton pihvi on Algiers-motellissa tapahtuvassa kuulustelussa. Näyttelijäsuoritukset ovat tässä elokuvan pisimmässä osiossa kaiken keskiössä, ja onneksi ne ovat hyviä sellaisia.
Will Poulter on uskomattoman jäätävä sadistisen rasistikytän roolissa. Tämän roolisuoritus imee kaiken hapen huoneesta, ja tietysti myös suuren osan huomiosta, mutta myös Algee Smith panee parastaan, ja vakuuttaa katsojan hahmonsa kärsimyksestä. John Boyega ei tuhlaa liikoja ilmeitä omaan suoritukseensa, joka on hieman tylsä lähestymistapa, mutta kenties se luo tarvittavan virityksen elokuvan loppua varten.
Siinä missä hienot näyttelijänsuoritukset kannattelevat Detroitia, sen tahditus kampittaa elokuvaa hieman. Motellitapauksen oikeuskäsittely olisi jo oman elokuvansa arvoinen itsessään, mutta nyt se nähdään suurpiirteisesti esitettynä, venytettynä jälkinäytöksenä. Leffan toinen näytös on niin piinaava, että lopetus tuntuu antikliimaksilta, ja sen olisi varmasti pystynyt osin korvaamaan tekstiplansseilla, joita leffa käyttää joka tapauksessa.
Tämä on silti verrattain pieni kauneusvirhe muuten intensiivisessä elokuvassa, joka vahvistaa jälleen kerran, että Bigelow osaa edelleen ohjata draamaa, jossa sekä hahmot että katsojat pistetään todelliseen paineeseen. Nyt se tapahtuu myös kuvia tai tiedustelupalveluita kumartelematta.