Vuonna 2019 Playstationille yksinoikeudella julkaistu Days Gone tarjosi kovaa koville tyypeille: prätkiä, zombeja ja epätoivoista selviytymistä. Vastaanotto oli ristiriitainen, joten valinta Sonyn porttauslistalle oli hyvin yllättävä. Tähän asti PC:lle on käännetty yksiselitteisen erinomaisia julkaisuja, kuten Horizon: Zero Dawn ja Death Stranding, joten Days Gone on selvästi uudenlainen avaus. Ja kyllähän tätä pelaa.
Zombiemaailmanloppu on saapunut jälleen kerran, ja lyhyestä kaaoksesta selvinneet ovat eristäytyneet omiin tiiviisiin yhteisöihinsä. Zombit ovat mallia "juoksu", joten muurien ulkopuolella kulkiessa ajoneuvot ovat välttämättömiä. Ja ajoneuvoilla tarkoitan prätkiä, sillä tulevaisuudessa autot eivät kelpaa kuin varaosiksi. Onneksi osia riittää. Lisäksi kiitos Jumalan ja perustuslain asevarannot ovat ruokavarastoja runsaampia.
Kaksikko Deacon ja Boozer ovat entisiä sotilaita ja nykyisiä prätkäjengiläisiä, jotka ovat päätyneet Oregonin metsiin paikallisia leirejä auttaviksi palkkasotureiksi. Lokalisaatio suomenkielisiksi teksteiksi on muuten onnistunut erinomaisesti, sillä Boozerin nimi on käännetty oivallisesti "Hapoksi". Boozer loukkaantuu vakavasti ja joutuu sänkytoipilaaksi, joten seikkailu pyörii Deekin varassa. Deek on Mies, jolla on vaikeuksia puhua tunteistaan. Käsiteltävää riittäisi, sillä hänen taustallaan vaanii menneisyys Sarah-vaimon epäselvästä menetyksestä kaaoksen pahimpina hetkinä.
Maailma on vapaa ja avoin, ainakin niin pitkään kuin polttoainetta riittää. Lääniä ajeltavaksi riittää melkoisesti, ja löydettävänä on niin rosvoleirejä, öttiäisten pesiä kuin kriisiorganisaatio NEROn jälkeensä jättämiä huoltokeskuksia. Välipisteiden puhdistaminen kannattaa, sillä ne mahdollistavat pikasiirtymisen kartalla. Polttamalla bensaa.
Varusteista huomaa niiden olevan amerikkalaisia, sillä prätkä kuluttaa polttoainetta jotakuinkin sata litraa satasella, eivätkä lyömäaseet kestä kuin joitain kymmeniä iskuja ennen tarvetta huollolle. Näin ollen suuri osa ajasta kuluu kuin Suomi-matkailun parissa - etsimässä seuraavaa tankkaus- ja huoltopistettä. Onneksi kaksikon tukikohdassa on ilmaista löpöä tarjoava tankki ja täysiä kanistereita löytyy helposti, mutta silti taaloja on usein iskettävä tiskiin tankin täyttämiseksi.
Ylipäänsä muutenkin esineiden värkkäily ja huoltotoimenpiteet ovat hyvin olennaisessa osassa. Pipit paikataan laastarilla, jota varten niiden valmistamiseen tarvittavia riepuja ja käsidesiä kuluu runsaasti. Myös yleiset varaosat ovat kovassa kurssissa, sillä niillä fiksataan vahingoittuneet lyömäaseet ja pyörä. Monia raaka-aineita ei saa edes rahalla, sillä myynnissä on ainoastaan aseita, prätkän osia sekä korjauspalveluita. Seikkailu on siis melko täynnä bulkkikrääsän pyörittelyä.
Vuorokaudenajalla on suuri merkitys, sillä kirkkaassa päivänpaisteessa pelaaja saa olla melko rauhassa. Sen sijaan yöllä ja sateella metsät ja tiet täyttyvät verenhimoisista friikeistä. Mokomat osaavat vieläpä tönäistä pelaajan pois pyörän päältä komealla pesäpallosyöksyllä, joten ohi tai yli ajaminen on turvallisin tapa edetä. Kaikkein vaarallisimpia ovat kuitenkin ihmiset, sillä erilaiset väijytykset muodostavat oikeita uhkia, erityisesti korkeammilla vaikeustasoilla.
Ammukset ovat halpoja, mutta niitä ei voi kuljettaa mukanaan kovinkaan paljoa. Tämän vuoksi hiippailu- ja puukotuselementti on hyvin keskeinen. Kohteet voi kiikaroida ja merkitä kaukaa. Muutamien helpoimpien vihollisten napsiminen etänä äänenvaimennetuilla aseilla tai lähempää puukottamalla selkään tasoittaa kenttää kummasti. Kun käry käy, on turvallisin tapa selviytyä nököttämällä suojien takana asemiehiä vastaan tai käydä aggressiiviseen lähitaisteluun päin monstereita.
Tallentaminen on periaatteessa vapaata, sillä se onnistuu aina moottoripyörän vieressä, kunhan lähettyvillä ei ole vihollisia. Skriptattujen tehtävien aikana käytössä ovat tallennuspisteet, joten joskus kuolema saattaa heittää hyvänkin matkaa taaksepäin. Hämäyksenä valikossa on tarjolla tallennusmahdollisuus, jolla ei ole mitään virkaa, sillä se palauttaa edelliselle tallennuspisteelle. Tämä kaikille huomiona erityisesti pitkässä introssa, jossa Deekin prätkä ei ole käytössä.
Alkupeli kuluu lähes kauhuselviytymisen hengessä, sillä ammuksien määrä muistuttaa Resident Evil -pelisarjasta. Askel askeleelta käyttöön avautuu yhä parempia varusteita, joten lopulta friikkerit ovat altavastaajina, kun pelaaja tykittää valtavia zombilaumoja konekiväärillä ja räjähdearsenaalilla. Jo tavallisella vaikeusasteella kuolemanpelko on kuitenkin aina läsnä, sillä Deekin aerobinen kapasiteetti on omaa tasoani - varttiminuutissa juoksu hyytyy hölkäksi, vaikka prätkä olisi kulman takana ja hirviöt hengittävät niskaan.
Tehtävien suorittaminen on yllättävän lineaarista, joten avoimen maailman roolipeleille tyypillistä sadan sivutehtävän työlistaa ei pääse kertymään. Pikemminkin välillä seuraavaa askelta pitää jopa hieman pohdiskella, vaikkakin juonta eteenpäin työntävä puhelu tuleekin yleensä lyhyellä ajelulla. Osa tehtävistä on myös varsin urpoja - ymmärrän kyllä haikeuden kuolleen vaimon perään, mutta onko niitä kukkia haudalle pakko mennä noukkimaan juuri siltä lammelta, jossa päivystää sadan friikkerin lauma?
Hahmojen kuvaus jättää ristiriitaisia tuntemuksia. Prätkäkundit kantavat ylpeydellä prosenttijengin merkkejä, mutta haluavat silti olla todellisia patriootteja, joilla on sydämessään pehmeitä kohtia. Alueen pääasialliset asutukset ovat melkoisia paikkoja, sillä mukana ovat esimerkiksi yhteistä selviytymistä korostava pakkotyöleiri ja libertaarien salaliittoteoreetikkojen leiri. Vaikuttaa siis siltä, että ihmiskunnan selviytyessä tarjolla on todellista valioainesta.
Deek ei ole hahmona täysin epämiellyttävä, mutta melkoisen tylppä hän on. Jo alkuanimaatiossa hän päätyy uhittelemaan pelastustyöntekijöitä aseella. Iso osa tehtävistä yrittää rakentaa hänestä kuvaa takaumien ja kehyskertomusten avulla, mutta iso osa elämänkatsomuksesta on Fast & Furious -henkistä "kyllä perhe ja kamut ovat aina tärkeimpiä" -filosofiaa. Luulen, että hahmosta aiottiin tehdä alun perin paljon machompia, mutta häntä tuunattiin pehmommaksi ja pidettävämmäksi kehitystyön myötä.
Teknisesti Days Gone ei jätä moitteen sijaa. Grafiikka ja säätilojen vaihtelu on upeaa, eikä laitteistovaatimuksia ole mitoitettu kohtuuttomiksi. Selvästikin Unreal 4 -moottori on tarjonnut varsin hyvät mahdollisuudet tehokkaaseen käännökseen. Alkuperäinen julkaisu sisälsi runsaasti bugeja, jotka loistavat ilahduttavasti poissaolollaan. Kun vielä tekstitykset ovat tarjolla erinomaisesti käännettynä suomeksi, on tyytyväisyyteni tapissa.
Pidän prätkäilyä joko machoiluna tai keski-ikäisten vapauden huumailuna. Alkuvaikutelmani prätkiä & zombeja -konseptista olivat todella korkealla, sillä kuvasto on hyvällä tavalla todella amerikkalaista. Days Gone on kuitenkin turhan lähellä viisikymppisten prätkämatkailua, jossa vapauden sijaan tarjolla on jatkuvia huoltoasemapysähdyksiä ja vessareissuja. On selkeä pelitekninen valinta, ettei vihollisten lanaaminen ole todellakaan läpihuutojuttu, mutta siitä seuraa jatkuva selviytymistaistelun ja ylläpitotyön kierre. Se ei ole ainoastaan huono asia, mutta lähestymistapa pääsi yllättämään.
Olisin nillittäjä, jos antaisin Days Gonille alle seitsemän arvosanan, sillä toteutus on korkeatasoinen ja tyylikäs. Mikään pakollinen pelattava kyseessä ei kuitenkaan ole. Polttoainesyöppö prätkä ja jatkuvasti käsiin murenevat aseet ovat rasittavia ratkaisuita, jotka pakottavat optimoimaan logistiikkaa seikkailun kustannuksella. Olisin itse toivonut vähemmän selviytymiskauhua ja enemmän toimintaa realismin kustannuksella. Viisikymmentä tuntia kuluu kuitenkin nopeasti, kunhan muistaa ajella päivällä, jolloin teiden olosuhteet ovat lähempänä automainosta kuin kauhupeliä.