Cosmopolis

Cosmopolis on ns. vaikea elokuva. Se perustuu yllättävänkin uskollisesti Don DeLillon kirjaan pankkiirista, joka haluaa mennä parturiin. Yllättävää elokuvassa on myös pohatan rooliin valittu Robert Pattison, jonka nimi yhdistyy pahvisiin suorituksiin Twilight-trilogiassa.

Pattison on edelleen pahvia, mutta Cosmopoliksessa tämä on jopa tarkoituksellista. Päähenkilö Eric Packer on nimittäin itsensä osake- ja valuuttaspekuloinnin koukeroihin hukannut bisnesmies, josta on ihmisyys kaukana. Packer kärsii myös unettomuudesta, joka etäännyttää tätä vielä entistäkin enemmän arkitodellisuudesta. Pattisonin pahvisuus siis toimii tämän hahmon puitteissa. Packerin rooliin tosin haettiin ensin Colin Farrellia, jolloin elokuva olisi voinut olla hyvin erilainen.

Myös ohjaaja Cronenberg on mies paikallaan. DeLillon teksti on kovin kliinistä, ja Cronenberg on kliinisyydessään sekä kehuttu että parjattu ohjaaja. Cosmopoliksessa tämä ei pidättele, vaan ohjaa elokuvaa kirurgin ottein, korostaen alkutekstin viileää sävyä.

Cosmopolis on siis epäelokuvamainen elokuva. Se on sitä kuitenkin eri tavalla kuin esim. Dogme 95 -tuotannot, jotka hylkäsit kaiken ylimääräisen teknologian. Cosmopoliksessa piisaa teknologiaa, ja siinä nähdään sekä hienoja tilaratkaisuja että kamera-asetelmia. Sen kutkuttavimmat osat ovat itseasiassa visuaalisia.

DeLillon dialogia, joka on siirretty elokuvaan miltei koskemattomana, ei tietenkään voi vähätellä, mutta Pattison lausuu sen täysin monotonisesti (paitsi kuuluisassa eturauhaskohtauksessa). Myös muiden näyttelijöiden ulosanti on omalaatuisen "vinoa", eivätkä kieltämättä oivalliset tilitykset saa tuulta alleen ennen elokuvan viimeistä näytöstä, jolloin Packerin alamäki kohti tuhoa muuttuu jyrkemmäksi.

Cosmopolis ei ole millään tapaa viihteellinen kokemus, ja useimmille se sijoittuu ns. taide-elokuvan kategoriaan. Se ei ole niin läpitunkematon kuin monet genrekumppaninsa, mutta se vaatii katsojaltaan keskivertoleffaa enemmän. Se ei ole täydellinen, ja DeLillon kirjasta olisi voinut tuoda siihen enemmän Packerin motiiveja selittäviä osuuksia. Sanoisin myös, että vaikka Pattison on kaikessa sieluttomuudessaan löytänyt itsensä oikeasta elokuvasta, ei tällä edelleenkään ole riittävää karismaa pitämään aikuisen katsojan mielenkiintoa yllä.

DeLillon kirjaa on syytetty saarnaamisesta ja kapitalisminvastaisuudesta, ja nämä "synnit" välittyvät myös elokuvaan. Vasta-asetelma rikkaimman yhden prosentin ja kansan välillä tehdään erittäin selkeäksi, ja Packer on mitä vastenmielisin manifestaatio siitä mitä hallitsematon markkinatalous voi tuottaa. Itse en näe tässä kuvauksessa mitään varsinaisesti ongelmallista.

Cosmopolista on kovin vaikea asettaa millekään asteikolle. Sen näennäiset elokuvalliset puutteet ovat enemmänkin harkittuja tyyliratkaisuja, ja katsojaa etäännytetään siinä tahallisesti. Tehdyt ratkaisut on kuitenkin suoritettu äärimmäisen ammattimaisesti, eikä DeLillon kirjaa voi tuoda ruudulle paljoa tätä uskollisemmin. Pisteitä lähtee kuitenkin Pattisonin olemattomasta vetovoimasta, ja siitä ettei kaikista mahdollisista julkaisuista juuri tässä ole ohjaajan kommenttiraitaa tai mitään muutakaan elokuvan tekoprosessista kertovaa ekstraa.