Coco Chanel & Igor Stravinsky

Intohimoisten taiteilijoiden välinen suhde on mitä hienoin pohja räiskyvälle draamalle, etenkin kun kylmän laskelmoiva Chanel on täysin eri maailmaa kuin vahvasti tunteva mutta kaiken kätkevä Stravinsky. Manipuloiva nainen kietoo Stravinskyn taitavasti sormensa ympärille, ja pian säveltäjämme käytännössä hylkää perheensä näiden silmien alla -- keuhkotautisena riutuva vaimo ymmärtää kyllä, miksi viereisessä huoneessa työskentelevän Stravinskyn soitanto yllättäen keskeytyy, tai miksi isi jättää tyttärensä yksin keinuun ja rientää puhuttelemaan autolla saapunutta tätiä.

Harmi vain, että niin käsikirjoitus kuin ohjauskin pitävät tilanteen liian hillittynä ja arvokkaana. Siinä missä Anna Mouglalisin Chanel huokuu jokaisesta huokosestaan viileän välinpitämätöntä ja ajatonta tyyliä, Mads Mikkelsenin taito pitää jäyhä ja ilmeetön Stravinsky todellakin jäyhänä ja ilmeettömänä takaa, ettei äijästä saa mitään otetta. Sisäistä tunnekuohua varmasti piisaa, mutta jos sen ainoa ilmentymä on katsominen kaukaisuuteen tai punnertaminen kesken pianonpimputuksen, ei voi puhua rakkauden varsinaisesta räiskymisestä. Elokuva haluaakin kertoa hahmojensa tunteista runsain allegorioiden ja alleviivaustussin käytöllä, mikä tuntuu vähintäänkin teennäiseltä.

Elokuvan kiinnostavuuden kuoppaa viimeistään se, ettei kummastakaan hahmosta edes yritetä tuoda esille mitään pidettävää puolta. Chanel on alaisiaan sortava orjapiiskuri ja kylmän laskelmoiva solipsisti, kun taas Stravinsky on itsekäs paskiainen, joka on valmis satuttamaan koko perhettään saadakseen vähän piparia. Näissä olosuhteissa yksinäisyyteen tuomitun kaksikon kohtalo ei jaksa kauaa kiinnostaa, oli elokuvan kuvasto ja puitteet sitten miten nättejä tahansa.