Cloverpit

Milloin viimeksi seisoit yksikätisen rosvon edessä, työnsit setelin sisään ja tunsit magneettisen vetovoiman, kun valot välähtivät ja pyörät pyörivät? Ehkä koskaan, ehkäpä jossain hämärässä eteläeurooppalaisessa hotellissa, jossa automaatti haisi savukkeille ja halvalle muoville. Oli miten oli, kaikki tietävät vaistomaisesti, miksi sitä kutsutaan yksikätiseksi rosvoksi. Se on rakennettu ryöstämään - häikäilemättömästi. Ja juuri siitä Cloverpit alkaa: likaisesta pienestä huoneesta, jossa on peliautomaatti, punainen puhelin, rikkinäinen vessa ja talletusautomaatti, joka näyttää irvistelevän joka kerta, kun lisäät siihen rahaa. Jalkojesi alla on luukku, joka johtaa suoraan alas pimeyteen, kuiluun, joka aukeaa ja odottaa sinua, kun epäonnistut. Järjestely on niin yksinkertainen, että sille melkein nauraa, mutta samalla se on nerokas. Koska tiedät heti ensimmäisestä kierroksesta lähtien, mikä on vaakalaudalla: kaikki.

Lähtökohta on yhtä suoraviivainen kuin sadistinenkin. Olet pelipaholaiselle velkaa, ja se kasvaa joka kierroksella. Kolme kierrosta aikaa maksaa se takaisin, epäonnistut, ja ovi aukeaa ja putoat. Onnistutko? Onneksi olkoon. Purista sitten vain hampaita, sillä velka kasvaa seuraavalle tasolle ja paholainen puhelinlinjan toisella puolella nostaa panoksia. Ja puhelimesta puheen ollen - punainen luuri soi onnistuneen kierroksen jälkeen ja antaa sinulle kolme vaihtoehtoa: ehkä tuplata sitruunoiden arvo, lisätä sinettien todennäköisyyttä tai tehdä jotain muuta hämärää, joka muuttaa koko koneen DNA:ta. Kaiken tämän välissä on pieni kioski, josta voit ostaa amuletteja: vihreää chiliä, joka puskuroi onneasi, pyhää raamattua, joka pelastaa sinut kolmelta kuutoselta (666 - enemmän tai vähemmän kuolema Cloverpitissä, tietenkin) tai muita outoja pieniä vempaimia, jotka hitaasti mutta varmasti rakentavat oman henkilökohtaisen kolikkopelimetasi. Järjestelmä on samanaikaisesti nerokas ja toivottoman koukuttava, sillä jokainen kierros on ainutlaatuinen, mutta perustuu aina samalle, ilmeiselle perustalle: vedä vivusta, ja olet valmis.

Et voi pelata Cloverpitiä vetämättä rinnastuksia Balatroon, pokerin rougeliteen, joka periaatteessa herätti koko alalajin henkiin. Ilman Local Thunkia Cloverpit ei olisi luultavasti koskaan ollut olemassa, siitä voimme olla rehellisiä. Mutta tämä ei ole mikään kalpea jäljitelmä, vaan sisarus, joka on valinnut täysin erilaisen tien. Siinä missä Balatro on rakennettu pokerikäden matemaattisen eleganssin varaan, Cloverpit on rakennettu sattuman raa'an sydämen varaan. Molempien pelien taustalla on kertolaskuja, yhdistelmiä, korotettuja arvoja ja satunnaisvaikutuksia - mutta siinä missä Balatro herättää tunteen hienosti kalibroidun korttipakan rakentamisesta, Cloverpit tuntuu siltä kuin seisoisi kasinon lattialla ämpärillinen kolikoita ja hölmö toivoisi, että jättipotin valot alkavat vilkkua hullun lailla. Se on likainen, intensiivinen ja jotenkin oudosti puhtaampi pahuudessaan.

Se on myös FPS. Kyllä, se kuulostaa oudolta, mutta se on totta. Kävelet siinä klaustrofobisessa sellissä, joka haiskahtaa homeelta ja epätoivolta, ja joudut tekemään koko ajan pieniä valintoja. Pelivaraa ei ole paljon, mutta tarpeeksi, jotta tunnet olevasi ansassa, rajoittunut ja tarkkailtu. Rikkinäinen vessa seisoo siinä ja tuijottaa sinua kuin hiljainen todistaja, valmiina nielemään surusi, kirjaimellisesti. Joka kerta, kun teet jotakin - ostat amuletin, vastaat puhelimeen, soitat automaatilla - oma pieni tragediasi rakentuu hitaasti. Ja jokaisen kierroksen myötä tajuat, että kysymys ei ole siitä, kuoletko, vaan siitä, milloin kuolet.

Ja sinä kuolet. Usein. Mutta jokainen kuolema merkitsee myös edistystä, sillä kyseessä on roguelite, ja jokainen epäonnistuminen avaa uusia esineitä, uusia yhdistelmiä ja uusia tapoja manipuloida konetta. Ensimmäinen jättipotti tuntuu henkilökohtaiselta voitolta, melkein kuin huijaisit järjestelmää, vaikka sisimmässäsi tiedätkin, että talo voittaa aina. Ehkäpä tämä on Cloverpitin suurin saavutus: se onnistuu saamaan sinut jatkamaan, vaikka tiedät, että häviäminen on selviö. Se, että se onnistuu antamaan sinulle pieniä voittoja, jotka tuntuvat hetkessä monumentaalisilta, vaikka ne johtavat vain vielä suurempiin velkoihin. Se on lähes runollinen kyynisyydessään.

Grafiikka on selkeä flirtti retroestetiikan kanssa. Karkeat pikselit, likaiset värit, design, joka liikkuu viehättävän ruman ja tarkoituksellisen tyylikkään rajalla. Huoneessa vallitsee klaustrofobinen, lähes ahdistava tunnelma, jota äänimaailma vahvistaa: koneen jyrinä, kolikoiden kilinä, puhelimen äkillinen soitto. Se on yksinkertaista, mutta se toimii, ja tunnelma kantaa koko peliä enemmän kuin mikään tarina voisi koskaan kantaa. Koska pelissä on tarina siitä, miksi olet siellä, kuka sinut on lukinnut sinne ja mikä odottaa ulkopuolella. Mutta se on enemmänkin maisemaa kuin mitään muuta, epämääräinen tekosyy luoda hikinen tunne ansoituksesta. Suuri tarina on oikeastaan sama kuin missä tahansa kasinossa: sinä vastaan sattuma.

Kaikki ei kuitenkaan ole täydellistä. Viehätysvoimia ja vaikutuksia kuvaavat tekstit ovat aluksi täysin käsittämättömiä. Kasattuja numeroita, prosentteja ja termejä, jotka tuntuvat jonkinlaiselta sisäiseltä koodikieleltä. Ymmärrettävää toki - peli perustuu matematiikkaan - mutta hieman pehmeämpi oppimiskäyrä ei olisi haitannut. Tässä kohtaa peli häviää, sillä on enemmän turhauttavaa kuin mystistä, kun ei ymmärrä, mitä uusi asia oikeastaan tekee. Minua ei haittaa tuntea itseäni tyhmäksi peleissä, mutta haluan ainakin mahdollisuuden teeskennellä ymmärtäväni.

Ja sitten oli vielä kauhuelementti. Peliä väitetään (joidenkin mukaan ) kauhupeliksi, mutta se on kaukaa haettua. Toki se on synkkä, karmiva, klaustrofobinen ja selvästi likainen, mutta Cloverpit on enemmän satiiri kuin kauhu. Se on enemmänkin kommentti peliriippuvuudesta, kapitalismista ja koko tästä jatkuvasta koneistosta, jota kutsumme moderniksi viihteeksi. Ja se toimii. Satiiri on raakaa, mutta se on myös hauskaa, lähes tuskallisen tarkkaa. Se saa sinut nauramaan sille, miten absurdia on syöttää rahaa koneeseen, vaikka tiedätkin, että maailma näyttää joskus juuri tältä.

Pidän Cloverpitistä, todella pidän. Se ei ole täydellinen peli, se ei ole edes erityisen reilu peli, mutta se on syvästi viihdyttävä peli. Se ottaa peliautomaatin yksinkertaisuuden ja tekee siitä kuolemantanssin, jatkuvan taistelun sattumaa ja omia impulsseja vastaan. Se ei ole yhtä hiottu tai koukuttava kuin Balatro, mutta se osuu silti johonkin perustavanlaatuiseen peliaivoon: tunteeseen, että seuraava kierros voi muuttaa kaiken. Ja vaikka näin ei koskaan tapahtuisikaan, vaikka tiedät, että kone on alusta alkaen väärennetty, istut siinä ja vedät taas. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Cloverpit on peli, jota ei pitäisi pelata, mutta jota ei voi lopettaa. Ja se, ystäväni, on luultavasti osuvin arvio, jonka voi antaa pelille, jossa on kyse siitä, ettei koskaan voi lopettaa.