Cities XL

Varsinkin Cities XL:n loppuliite antaa toivoa suuremmasta. Silmät kiiluen asetuin pormestarin rooliin, tavoitteenani luoda täydellinen utopia. Kaupunki jossa kadut olisivat päällystetty kullalla! Jossa eliitti ja työläiset asuisivat vieri vieren! Jossa Godzilla söisi lempeätä Aurinkokuningasta kritisoivat yksilöt! Valitettavasti XL ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoittanut erittäin suurta, vaan pikemminkin extra litea.

Peruspalikat ovat kohdallaan. Kaupunginrakennus alkaa luonnollisesti toimivasta infrastruktuurista, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa lähinnä tietä. Kyläpähasta ruokitaan hiljalleen ensin työläisillä ja teollisuudella, sitten keskiluokalla ja toimistoilla, jonka jälkeen kuvioon tulevat eliitti ja kehittyneempi teknologia. Teollisuus ruokkii toimistoja, jotka mahdollistavat high-techin, joka taas vaatii lisää teollisuutta. Sykli on totuudenmukainen ja toimiva, samoin kuin kansalaisten tarve niin turvallisuudelle kuin huvituksillekin. Myöhemmin mukaan astuvat myös öljyn- ja sähköntuotanto.

Yksinpeli oli oikeastaan kuvailtuna edellisessä kappaleessa. On huutava vääryys, ettei Cities XL tarjoa minkäänlaista mahdollisuutta mikromanagerointiin. Toki veroja voi ruuvailla, samoin kuin joitakin muita perusasioita. Mutta niinkin alkeellinen asia kuin putkityöt tai sähköt uupuvat totaalisesti. Samoin on sosiaaliturvatuen ja muiden syventävien elementtien kanssa. Pormestarilla ei ole minkäänlaista päätäntävaltaa asioihin. Kaupunki tarvitsee vain peruspalikat toimiakseen, ja sillä selvä. Kolmen Heikkilandia-kaupunkini kansalaiset eivät edes vaivautuneet mellakoimaan verojen noustua tähtitieteelliselle asteelle, eikä yhtäkään luonnonkatastrofia tapahtunut koko hallinta-aikanani.

Ongelma piileekin juuri näissä pois jätetyissä nyansseissa. Nykyinen taloustilanne on luultavasti herättänyt yhden jos toisenkin miettimään "Jos minä saisin päättää niin..." -tapaisia ajatuskuvioita. Cities XL hukkaa potentiaalinsa siihen, ettei mitään yllättävää koskaan tapahdu. Luonnonkatastrofi on pelille tuntematon, kansalaiset ovat liian laiskoja mellakoimaan, merestä ei nouse yllättäen Godzillaa tuhoamaan kaupunkia. Kaikki mikä teki Sim Citysta niin koukuttavan on heitetty romukuoppaan. Edeltäjän syvyys ei tietenkään piillyt ainoastaan edellämainituissa asioissa, mutta ne sekoittivat pelin rytmiä hyvällä tavalla. Nyt ainoa asia jota voi menettää on raha. Pienellä suunnittelulla sitäkään ei koskaan tapahdu.

Pelin luonne muuttuu hieman sen siirtyessä MMO-tasolle, jollaiseksi se on tarkoitettukin. Tapa pelata on sama, mutta nyt pelaaja käy kauppaa muiden pelaajien kanssa. Kalliit tuotteet kuten öljyn voi tuoda toisesta kaupungista hieman halvempaan hintaan. Pormestari voi päättää itse viedä vaikkapa raskaan teollisuuden tuotteita kettutyttökommuniin, joka uskoo vain vihreään voimaan mutta tarvitsee silti päivittäistavaroita. Jokaiseen kaupunkiin voi rakentaa myös tapaamispaikan pelaajille, jossa kauppaa voidaan hieroa aina yön pikkutunteihin asti.

Valitettavasti edes ihmiselementti ei tuo peliin sen paljon kaipaamaa ennalta-arvaamattomuutta, eikä se varsinkaan oikeuta noin viiden euron kuukausimaksua. Koska ainoa asia jota voi menettää on oikeastaan raha, käy kokemus pikaisesti itseään toistavaksi. Sääli, sillä muuten pelimoottori hyrrää hienosti eikä perusasioissa ole mitään valittamista.

Monte Cristo on lupaillut tulevaisuudessa päivityksiä jotka lisäisivät uusia ominaisuuksia peruspeliin. Niitä odotellessa Cities XL voi toimia hyvin uskollisimmille kaupunginrakentelijoille, joille ei ole ollut tarjolla mitään järkevää sitten Sim City 2k:n. Muiden kannattaa katsoa kuinka tilanne kehittyy ja tehdä ostopäätöksensä vasta, kun peli on saanut edes jo tulossa olevat sosiaalipalvelut ja syvemmän infrastruktuurin.