Castlevania: Nocturne (Netflix), 2. kausi on oikein hyvä

Minulle se suuri hetki Netflixillä oli, kun saatiin animeninen versio videopelistä Castlevania. Pääsarja on jo päättynyt, ja on edelleen yksi suotatoistopalvelun parhaimmista. Sivuaskelsarja Castlevania: Nocturne aloitti vuonna 2023. Nautin ensimmäisen kauden jaksoista kyllä, mutta ihan alkuperäisen sarjan jaksojen tasolle ei ylletty. Kysymys kuuluukin, nouseeko toinen kausi yli ja ohi.

Nocturnen toinen kausi jatkaa siitä, mihin ensimmäinen kausi loppui, ja sitten rakentaa sille pohjalle saavuttaen sellaisia hetkiä, joita voi nimittää lopetukseksi. En voi uskoa Netflixin saaneen tarpeekseen Castlevania: Nocturnesta, sillä on monia syitä ja härnäkkeitä vihjaten jatkosta. Mutta 15 minuuttia ennen toisen kauden loppua katsojalla on tyytyväinen tunne siitä, että puuhamiehet ja sarjan luojat ovat saattaneet tarinan loppuun, eikä Nocturnen tarina siis leviä pullataikinan lailla.

Kuitenkin niitä pullataikinan lailla leviäviä osia on matkan varrella. Toisin kuin pääsarjassa, joka oli suurimmaksi osaksi vain Draculan päihittämistä, on Nocturnessa mukana jumalia ja muita jumaluuksia, jotka linkittyvät yhteen vampyyrimessiaan kanssa, joka siis aikoo luotsata maailman ikuiseen pimeyteen. Tarinassa on osia, jotka ulottuvat yli tuhannen vuoden taakse menneisyyteen, ja samalla esittelevät mukaan henkilöhahmoja ja henkisiä persoonia. Näin katsoja voi välillä unohtaa, että Castlevanian ytimessä ovat ihmiset taistelemassa öisiä hirviöitä vastaan. Tällä kertaa Nocturnen tarinaan kiedotaan mukaan muinaiset ja unohdetut jumalat, eivätkä he useinkaan saa riittävästi ruutuaikaa ja persoonaa. Nimet Night Creature, Edouard, The Abbot, munkki Mizrak ja Richterin isoisä Juste ovat vain esimakua niistä, jotka tuntuvat toisella kaudella selvästi yhdentekevämmiltä kuin ensimmäisellä. Sanoisin jopa, että hiljan vampyyriksi muuttunut Tera ei hänkään saa tarvitsemaansa huomiota, mikä on erityisen ikävä pettymys ottaen huomioon, miten keskeisessä osassa tarinaa hän oli ensimmäisellä kaudella.

Tämä kuitenkin johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että Richter, Annette, Erzsebet, Drolta ja tietenkin fanien suosima Alucard vievät kaiken huomion. Sankarikolmikko on todellakin piikki vampyyrijohtajien lihassa toisella kaudella, ja näin Richterin hahmoa kehitetään paljonkin. Tämä kasvu puuttuikin ensimmäiseltä kaudelta. Kahdeksan jakson aikana koetaan muutos ylpeästä nuoresta miehestä pelottomaksi johtajaksi, mistä Belmontin suku yleensä tunnetaan, ja Annette on Richterin vertainen monella tavalla, ja näin luodaan hyvää dynamiikkaa ja jopa rakkaustarinaa. Alucard on edelleen sujuva ja viileä persoonallisuus. Tuttuus kuitenkin mahdollistaa sarjan luojille paneutua hänen sisäiseen maailmaansa, ja osoittaa koettu yksinäisyys. Draculan poika onkin yksi niistä monimutkaisimmista hahmoista Nocturnessa tällä toisella kaudella.

Mukana on vielä turhauttavan vaikeasti tapettavia pahiksia: ristiriitainen Olrox, vihainen Maria ja joukko muitakin pienempiä hahmoja, jotka toimivat hyvin sivuosissa tällä kaudella jäämättä vaille tarvittavaa kehitystä, mistä osa aiemmin mainituista hahmoista jää paitsi. Olisi ollut hienoa, jos osa tarinalinjoista olisi hoidettu hienovaraisemmin, mutta kokonaisuutena tarinan rakenne toimii hyvin, ja näin saadaan vetoavaa televisioviihdettä, jota ei halua jättää kesken.

Animaation osalta minulla on ollut jo pitkään tunne, että Netflixin jatkuva animepommitus on alkanut tuntua itseään toistavalta, sillä eri sarjat ovat alkaneet tuntua toistensa kaltaisilta ulkoisesti. Nocturnessa tämä on aiempaa vähemmän ongelmana, sillä juuri Castlevania oli se tienraivaaja animessa Netflixille. Toisen kauden animaatio on edelleen tiukkaa ja tarkkaa, värejä käytetään paljon samoin kuin tekniikoita, joilla kaikki tuntuu hyvältä ja viihdyttävältä. Toiminta erityisesti on keskiössä, sillä kun kaaos alkaa, on luvassa leuat loksauttavia kohtauksia, jotka jäävät mieleen ja tuntuvat erityisiltä. Kuitenkin hitaammissa osioissa animaatiojälki tekee selvästi vähäisemmän vaikutuksen, ja saattaa jopa tuntua liian perinteiseltä ja elottomalta. Suuressa kuvassa kuitenkin Nocturne jatkaa sitä vaikuttavaa jälkeä, josta Castlevania tunnetaan animen puolella.

Kauden yksi vahvimmista osioista on sen rytmitys. Mukana on joitakin hetkiä, jolloin meno on turhan hidasta, mutta suurimman osan kaudesta tapahtumat rullaavat hyvällä tahdilla pitäen katsomisen viihdyttävänä. Ja samalla kuitenkin kaikki tarinat edistyvät, ja lopulta saavutetaan tyydyttävä ratkaisu. Kahdeksaksi jaksoksi Nocturne onnistuu sisällyttämään mukaan paljon hyvää tarinaa, ja samalla jättäen riittävästi tilaa myös hyvin ajatellulle loppuratkaisulle.

Toisen kauden jälkeen olen tyytyväinen Castlevania: Nocturneen niin sarjana kuin tarinana. Jää nähtäväksi, jatkaako Netflix sarjaa (Richterin tarinan jatkolle olisi kyllä mahdollisuuksia), vai onko luvassa johonkin muuhun paneutumista (ehkäpä Alucardin matkat alkuperäisen sarjan ja tämän sivuaskelsarjan välisenä aikana?). Varmaa on kuitenkin se, että Castlevania on edelleen yksi Netflixin vaikuttavimmista animesarjoista ja samalla videopeliversioinneista. Nocturne on mahtava.