Castlevania: Belmont’s Curse – ennakkokatsaus: Loistavat Belmontit murtavat vampyyreja

Persian roistoprinssin kehittäjän Evil Empiren ja Dead Cellsin luojan Motion Twinin yhteistyö riitti saamaan minut innostumaan. Sitten huomasin Castlevanian paluun, jossa Netflixin hittisarjan hahmot ovat entistä enemmän esillä, ja tiesin, että meillä on edessä jotain erityistä. Muutama kuukausi myöhemmin sain tilaisuuden istua alas ja pelata Castlevania: Belmont’s Cursea. Se oli vain yksi tapaaminen tiiviissä aikataulussa, mutta se erottui joukosta jo ensimmäisistä hetkistä lähtien, kun otin ohjaimen käteeni.

Aloitamme heti pelin alusta, versiosta, jonka kerrotaan olevan niin lähellä lopullista julkaisua kuin mahdollista tästä hetkestä lokakuuhun mennessä. Vuosi on 1499, paikkana on Pariisi. Kaupungin on vallannut yliluonnollinen pahuus, jonka voi pysäyttää vain Belmont. Pariisin piispa kutsuu Trevorin, luullen häntä suvunsa viimeiseksi jälkeläiseksi, tulemaan ja pysäyttämään tämän uhan. Trevor, kuten traileri jo paljastaa, ei olekaan Belmont-suvun viimeinen, sillä hänen seurassaan on tyttärensä Rose. Pelattava hahmomme, jonka rooliin astumme heti, sukeltaa Pariisin viemäreihin raivaamaan tiensä läpi kaupungin asuinpaikakseen valinneiden kuolleiden joukosta.

Castlevania: Belmont’s Curse vetää sinut heti mukaansa hämmästyttävillä grafiikoillaan. Tausta, etuala ja hahmomallit ovat kaikki täynnä tunnelmaa ja persoonallisuutta. En pelannut nuoruudessani paljon Castlevaniaa, vaikka rakastin sarjaa, ja rakastuin nopeasti sarjan synkkään, kauniiseen estetiikkaan. Se on tässä pelissä loistavasti tiivistetty, jopa Pariisin alla sijaitsevien viemärien likaisessa vihreydessä. Kun astut ulos raunioituneeseen ja palavaan kaupunkiin, peli muuttuu vain yhä upeammaksi edetessäsi. Siinä missä The Rogue Prince of Persiassa pidin joitakin taustoja hieman yksitoikkoisina, täällä en edes yhdessä ympäristössä kyllästynyt tai miettinyt, olinko astumassa huoneeseen ensimmäistä kertaa vai en.

The Rogue Prince of Persia oli vankka peli, mutta tuntuu selvästi siltä, että Evil Empire on ottanut oppia oikeista asioista Castelvania-peliään varten. Liikkuminen on yhtä sujuvaa kuin Rogue PoP:ssa, taistelut ovat vauhdikkaita ja nopeita, ja musiikki on kuin hunajaa korville. Castlevania: Belmont’s Curse -pelissä käytettävissäsi on monenlaisia aseita ja maagisia kykyjä, mutta peli tarjoaa näitä vaihtoehtoja sinulle hienosti annoksittain pelin edetessä. Jotkut ovat suoranaisia päivityksiä, kuten pienen tulipallon vaihtaminen voimakkaaseen ristikkäiseen ammukseseen, joka läpäisee vihollisia ja kimpoaa seinistä. Aseet tarjoavat erilaisia pelityylejä enemmän kuin ne antavat sinulle suoran polun suurempaan voimaan. Vaihdoin esimerkiksi takaisin perusmiekkaan otettuani käyttöön cestuksen, sillä huomasin edellisen aseen ulottuvuuden hyödyllisemmäksi vihollisten pitämisessä loitolla.

Järjestelmät ja pelimekaniikat paljastuvat sinulle vähitellen, eikä Castlevania: Belmont's Curse kiirehdi antamaan sinulle sen hienointa ominaisuuttaan, koska se tietää, että kaikki siinä on hienoa. Sinun on esimerkiksi voitettava ensimmäinen pomo saadaksesi ruoskan, mikä osoittautuu haastavaksi taisteluksi, vaikka olisitkin tappanut tarpeeksi vihollisia ansaitaksesi itsellesi muutaman ylimääräisen tason. Kun olet saanut ruoskan, liikkuvuutesi paranee huimasti, ja piikkikuoppien yli heiluminen, ilmassa olevien vihollisten kiinni tarttuminen ja ankkuripisteistä hyppiminen ovat pelattavuuden kannalta yksinkertaisesti ilo. Kaikki ei ole pelkkää iloa Castlevania: Belmont’s Curse -pelissä. Pomo-taistelut ovat melko vaikeita, mutta se, jonka pelasin, ei ollut turhauttava. Joka kerta kun kuolin, se johtui omasta virheestäni, ei siitä, että peli olisi päättänyt olla minulle epäoikeudenmukainen. Se vaati kärsivällisyyttä ja ajoitusta, ja osoitti, että pelissä on muutakin kuin muutaman luurangon hajottaminen miekalla ja pulmien ratkaiseminen päästäkseen seuraavalle alueelle.

Jotta Castlevania: Belmont's Curse olisi minulle vuoden pelin ehdokas, sen tarvitsee vain jatkaa samaan malliin kuin nyt. Alkuperäisen Metroidvania-tyylisen pelin paluu (jos sitä edes voi niin kutsua) tuntuu selviävän vaivattomasti paineesta olla ensimmäinen Castlevania-pelimme pitkään aikaan. Olitpa sitten vanhan koulukunnan fani tai pelkästään sarjasta kiinnostunut tulokas, löydät täältä varmasti jotain mieluista. Kaikki toimii yksinkertaisesti niin kuin on tarkoitettu, ja pelaaminen tuntuu todella tyydyttävältä, kun kaikki palaset loksahtavat paikoilleen. Gamescom-demon pelaaminen tuntui melkein loputtoman suklaalevyn avaamiselta. Aina kun luulin oppineeni jo kaiken, esiin tuli jotain muuta uskomattoman hienoa, joko uusi vihollinen, pelimekaniikka tai alue, jossa pääsi pyörimään. Tuntuu todella siltä, että Motion Twinillä ja Evil Empirellä on käsissään jotain erityistä.