Cabin in the Woods

Moni kauhuleffa lähtee rakentamaan kekseliästä alkuasetelmaa, mutta hyvätkin ideat mokataan vähintään yhdellä tavalla. Cabin in the Woods ei kämmää. Tehotiimi Drew Goddard ja Joss Whedon tietävät tarkalleen miten lajityyppiä pitää käsitellä. Kaksikko tarraa genrensä pinttyneimpiin kliseisiin suorastaan vimmaisella otteella ja rakentaa sen paloitellusta ruumista nerokkuutta hipovan ja täysin ainutlaatuisen kokemuksen. Puhkikulutettuja konventioita ja ennalta-arvattavia käänteitä käytetään tavoilla, jotka esittelevät ne täysin uusina, jopa suorastaan välttämättöminä tapahtumina.

Tarpeettomilta kliseiltä taitetaan kuitenkin niskat, mistä hahmokaarti on hyvä esimerkki. Jokainen nuori on tyypillinen lajityyppinsä edustaja: urheilija, lutka, neitsyt, pilvipää ja nörtti. Paitsi että urheilija on perhanan fiksu, lutka on aidosti rakastunut, neitsyt pitää vanhemmista miehistä, pilvipäällä on parhaat hoksottimet ja nörtti ei ujostele tyttöjen kanssa. Tempun ansiosta katsoja ei voi olla luomatta tunnesiteitä kärsiviin sankareihin.

Cabin in the Woodsin kaltaisessa, sangen kunnianhimoisessa tekeleessä on kerronta valttia. Tapahtumia valotetaankin taiten sekä koukkuja ja kunnianosoituksia pursuavan käsikirjoituksen että ensiluokkaisen rytmityksen voimin. Monissa tapauksissa kerronta nojaa täydellä painolla siihen, että katsoja tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Elokuvan koko anti puetaan huumoriin. Leffa on täynnä hyvää dialogia ja koko raina suorastaan pursuaa nasevia onelinereita ja hauskoja repliikkejä. Mustaakin mustempi huumori kukkii niissäkin hetkissä, kun hahmojen kärsimykset ovat kauheimmillaan.

Cabin in the Woods on välitön klassikko. Se on fiksu ja pelottava, hurmaava ja hurmehinen, leikkisä ja armoton. Se naittaa saumattomasti kihertävän komedian ja aidon kauhun tavoilla, joista moni käsikirjoittaja ei osaa edes unelmoida. Käsissä on rakkauslaulu molemmille lajityypeille, jonka jaksaa katsoa kerta toisensa jälkeen.