Tämä blogi on ollut pitkään hiljainen siksi, että kirjoittelen nykyään mieluummin toisaalle. Tule siis sinne katsomaan.
Perinteisesti olen lukenut enemmän romaaneja kuin novelleja, enkä ole arastellut silloinkaan, kun tarinassa on enemmän kuin 1000 sivua. Päätin kuitenkin lukea yleissivistykseksi Edgar Allan Poen (1809-1849) Kootut kertomukset, johon on suomennettuna laitettu kaikki kirjoittajansa novellit. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki tarinat ovat omia itsenäisiä kokonaisuuksiaan, ja yllättäen tämä osoittautui ongelmalliseksi.
Kootut kertomukset -teosta ei voi lukea rennosti kuin tiiliskiviromaania ikään, vaan jokaista tarinaa on lähestyttävä erikseen. Toisin sanoen se sama uuden tarinan lukemisen prosessi on aloitettava aina alusta. Kuka on kertoja? Milloin ja missä tarina tapahtuu? Ketkä ovat päähenkilöitä? Mikä on tarinan lajityyppi? Tiiliskiviromaania lukiessa tätä aloitusprosessia ei tarvitse tehdä jokaisella lukukerralla erikseen, vaan voi ainoastaan palata takaisin siihen kirjailijan luomaan maailmaan, johon on jo edellisenä iltana sisään päässyt. Tämä on se pääasiallinen syy, miksi koen paksun romaanin lukemisen rentouttavammaksi ja nautinnollisemmaksi kuin novellien lukemisen.
Tätä mainitsemaani uuden tarinan aloitusprosessia ei välttämättä tarvitse tehdä, jos novellit sijoittuvat aina samaan maailmaan, ja asettavat samat päähenkilöt keskiöön. Hyvänä esimerkkinä pidän Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoita. 852-sivuisessa kokoelmassa on paljon novelleja, mutta päähenkilöt ja usein myös tapahtumaympäristö säilyvät samoina kautta linjan.
On toki olemassa sellaisia lukijoita, joille juuri se uuden tarinan alusta aloittaminen ja vaihtelu ovat se juttu, jolloin novellikokoelma on mitä parhainta viihdettä. Toisaalta juuttuminen puoleksi vuodeksi lukemaan 1000-sivuista eeposta saattaa tuntua liian mittavalta sitoutumiselta, minkä ymmärrän hyvin.
Opetus lienee nyt se, että kannattaa lukea kirjallisuutta monipuolisesti, jolloin se omimmalta tuntuvat juttu löytyy kuin itsestään, on se sitten novelli, romaani, runo, essee tai mikä nyt ikinä. Aikaa myöten saattaa herätä se oma kirjoittamisen pakko, jolloin mittavasta lukukokemuksesta on aina apua.
Poe, Edgar, Allan, Kootut kertomukset, s. 1028, Teos 2017
Doyle, Arthur, Conan, Sherlock Holmesin seikkailut I ja II, s. 852, WSOY 1984
Viimeisten vuosien aikana olen syystä tai toisesta keskittynyt ennen kaikkea Pohjois-Amerikan alueen historian lueskeluun, ja perehtynyt amerikkalaisten kirjailijoiden tuotantoon. Kaiken aikaa olen tiennyt sen, että jossain vaiheessa haluan perehtyä myös venäläiseen menneisyyteen hieman paremmin. En halunnut päästää itseäni helpolla, joten aloitin lukemalla rapia 900-sivuisen tietokirjan Romanovit 1613-1918. Kyseisen suvun tsaarit hallitsivat Venäjää yli 300 vuotta, ja ymmärrettävästi tuon ajan pitkä varjo vaikuttaa edelleenkin Venäjällä.
Kirjan käsittely etenee juuri niin kuin voisi olettaakin. Aloitetaan sekasortoisesta ajasta, jonka päätteeksi valtaan nousee ensimmäinen tsaari. Vastaavasti lopetetaan sekasortoiseen aikaan, jonka päätteeksi viimeinen tsaari luopuu vallasta, ja syntyy Neuvostoliitto. Venäjän nykyinen presidentti Vladimir Putin on kutsunut Neuvostoliiton romahdusta 1900-luvun suurimmaksi tragediaksi. Kirjailija Jari Tervo puolestaan on kutsunut Neuvostoliiton perustamista 1900-luvun suurimmaksi tragediaksi.
Venäjän historialle tyypillistä tuntuvat olevan autoritaarinen hallinto, väkivalta niin omia kuin lähialueidenkin kansoja kohtaan, sensuuri, poliittiset salamurhat ja kaikille yhteiskunnan tasoille sisään leivottu korruptio. Kirjailija puhuukin tsaarien Venäjällä syntyneestä yhteiskuntasopimuksesta: eliitti saa hallita itsevaltaisesti, ja kansa saa ainakin suurin piirtein sen mitä se elääkseen tarvitsee. Kuulostaako tutulta? Tämän vuoksi en ole optimistinen sen suhteen, että tuossa vieressä edelleenkin oleva Venäjä miksikään muuttuisi ainakaan minun elinaikanani. Jos kerran maa on porskuttanut valitsemallaan tiellä yli 400 vuotta ja sama meno jatkuu edelleen, mikä sitä motivoisi muuksi muuttumaan?
Romanovien lukemista voi luonnehtia valaisevaksi kokemukseksi sen vuoksi, että se auttaa ymmärtämään Venäjän nykyisen presidentin Vladimir Putinin perusteluja sotaretkelleen Ukrainassa, mutta myös Venäjän kansan reaktioita siihen. Historian varjo on pitkä, eikä Venäjällä ole ollut tarvetta tehdä tiliä menneisyytensä kanssa samalla tavalla kuin esimerkiksi mihin Saksa joutui toisen maailmansodan jälkeen.
Montefiore käy läpi Romanovien ajalta paljon sellaista aineistoa, joiden ainakin toivoisi olevan pelkkiä historiankirjoituksen lehdille juuttuneita juoruja. Varsinkin tavat oikeudenkäynneissä, kidutuksissa ja teloituksissa ovat sellaista luettavaa, että hiukset nousevat pystyyn. Ja jos venäläiset ovat tällä tavalla tottuneet kohtelemaan toinen toisiaan, miten heidän voi odottaa kohtelevan vihollisiaan?
Kokonaisuutena Romanovien lukeminen on samaan aikaan sekä mielenkiintoinen että sivistävä, mutta toisaalta myös masentava. Se murskaa kaiken optimismin siitä, että tuo vieressä edelleenkin oleva (maapinta-alaltaan) jättiläismäinen valtio miksikään muuttuisi tulevaisuudessakaan.
Montefiore, Simon, Sebag, Romanovit 1613-1918, s. 908, WSOY 2017
Niin elokuvien, TV-sarjojen kuin videopelienkin suhteen on jo useita vuosia eletty aikaa, jolloin viihdettä on tarjolla liikaa. Vaikka käyttäisi kaiken valveilla oloaikansa mielenkiintoisen viihteen kuluttamiseen, ei vielä silloinkaan saisi kaikkea katselluksi ja pelatuksi. Samalla jäisi tietysti se oma elämä kokonaan elämättä.
Muistan sen, että joskus 2010-luvun alussa oli täysin mahdollista mieltää videopelit yhdeksi harrastukseksi muiden joukossa ilman poikkeuksellisen suurta ajallista panostusta. Kuluneen vuoden parhaat pelit top 10 -listoja tutkiessa saattoi levollisin mielin huomata pelanneensa suurin piirtein kaikki päättyvän vuoden huippunimikkeet. Moinen ei ole ollut samalla tavalla mahdollista enää vuosikausiin.
Syitä on nähdäkseni kolme. Toisaalta pelejä julkaistaan paljon aiempaa enemmän, jolloin määrällisesti valinnanvaraa on enemmän kuin koskaan. Mutta tämän lisäksi ne suuren budjetin pelit ovat usein massiivisen kokoisia avoimen maailman roolipelejä, tai päättymättömäksi rakennettuja live service -kokemuksia. Kolmantena syynä ovat niin Nintendon, Microsoftin kuin Sonynkin kuukausimaksulliset palvelut, jotka tarjoavat huiman valikoiman pelattavaa kuukausimaksulla. Työni puolesta minulla on voimassa olevat tilaukset näihin kaikkiin, ja jokaisessa palvelussa on vähintään kymmeniä mielenkiintoisia pelejä, joita en todennäköisesti koskaan tule pelaamaan. Kokonaan oma lukunsa ovat vielä klassikkopelit, joiden parissa haluaisin fiilistellä joko yksin tai kavereiden kanssa wanhoja muistellen.
Ratkaisuja tilanteeseen on (ainakin) kaksi, ja valinta riippuu tietenkin siitä, millaiseksi videopelaajaksi itsensä kokee. Mikäli haluaa pysytellä pelialan aallonharjalla tietäen kaikesta ainakin jotain, on ratkaisuna pelata mahdollisimman monia uutuuspelejä 2-10 tuntia siirtyen sen jälkeen seuraavaan riippumatta siitä, onko päässyt edellisen pelin loppuun saakka. Toinen tapa on ainakin taloudellisesti halvempi. Tällöin pelaaja hyväksyy vallitsevan tilanteen, ja valitsee vuoden aikana itselleen ehkä 5-6 peliä. Ja nämä harvat ja valitut nimikkeet sitten pelataan kunnolla nauttien ja hartaasti hieroen.
Keskivertopelaajalle suosittelen ehdottomasti vain muutamien pelien valitsemista ja niihin syventymistä, koska silloin ainakin ehtii nauttimaan pelistä tavalla, jota kehittäjät itse ovat todennäköisesti ajatelleet. Se, että silmäilee suurta joukkoa pelejä vain muutaman tunnin ajan kutakin, ei varmasti ole kovinkaan tyydyttävä ratkaisu. Poikkeuksen tekevät tietenkin sellaiset pelaajat, jotka kaipaavat epätavallisen paljon vaihtelua, eivätkä jaksa keskittyä pitkään yhteen peliin.
Niin tai näin, ei suositeltava ratkaisu ainakaan ole se, että ryhtyy vähentämään niin sanottua oikeaa elämää, ja vastaavasti pelaa entistäkin enemmän.
Xbox 360 julkaistiin loppuvuodesta 2005 ja lisäsi mukaan ominaisuuden, joka muuttaisi videopelaajien käytöstä pysyvästi. Ennalta määriteltyjä suoritteita tekemällä avautuisi saavutus tietyn pistearvon kera, joka näin ajan kanssa kerryttäisi käyttäjän gamerscoren alati korkeammaksi. Saavutukset eli achievementit saivat pelaajat tekemään mitä kummallisimpia temppuja ihan vain tietyn saavutuksen auki saamiseksi. Valve lisäsi vastaavan järjestelmän PC-pelien jakelualusta Steamiin 2007, ja perässä tuli Sonyn Playstation 3 heinäkuun alussa 2008. Näin ollen Playstationilla jahdataan vielä nykyäänkin trophy-palkintoja, ja halutuin on platinapokaali. Sen saa auki sitten, kun kaikki muut pokaalit on jo avattu.
Nykyisin oma Xboxin gamerscoreni on 150510, mikä on melkoisen paljon verrattuna lähimpiin pelitovereihini. Lisäksi olen ollut Xbox Liven tilaajana kohta 15 vuotta. Varsin pitkään koin korkean gamerscoren kunniaksi: kysymys oli eräänlaisesta arvomerkistä, tai ehkä oikeammin todistus asiantuntijuudesta. Nykyisin mielipiteeni on muuttunut.
Korkea gamerscore kertoo yleensä siitä, että pelaa paljon monia erilaisia pelejä. Lisäksi kokemuksesta tiedän, että yleensä korkea pistemäärä tarkoittaa myös pelien nuohoamista kauan sen jälkeen, kun varsinainen pelaamisen ilo on jo kaikonnut. Alhainen gamerscore kertoo puolestaan siitä, että käyttäjä on ihastunut vain muutamaan peliin, ja näin avattujen saavutusten kokonaismäärä jää pienemmäksi. Todennäköisempi syy on kuitenkin se, että alhaisen gamerscoren pelaajalla on muitakin harrastuksia. Rumasti sanottuna hänellä on niin sanotusti muutakin elämää.
Kirjoitin toukokuussa 2021 blogin ”Siksi en enää pelaa kilpailullisia moninpelejä”, ja tämä pohdiskeluni gamerscoresta liittyy samaan kattoteemaan: oman ajankäytön suuntaamiseen uusiin asioihin. Vuosikymmeniä videopelejä pelanneena koen, ettei pelaamisesta varsinaisesti jää juuri mitään niin sanotusti käteen. Toki pelaaminen on oikein mukavaa viihdettä, mutta en ainakaan muista oppineeni koskaan mitään merkittävää videopeleistä. Poikkeuksena tähän voinee laskea tietynlaisen sorminäppäryyden ja digitaaliset verkostoitumistaidot.
Voidaan tietenkin kysyä, onko viihteen tarkoituskaan opettaa tai antaa kokijalleen mitään erityistä: sehän on vain viihdettä. Näin tullaan siihen, mitä kokija itse viihteeltään odottaa. Jos vertaan peleistä oppimiani asioita ja elämyksiä vaikkapa elokuvista, teatterista ja kirjoista oppimiini asioihin, ei videopeleillä ole mitään saumaa tässä kisassa. Henkilökohtainen havaintoni siis on, että on mahdollista samaan aikaan sekä nauttia viihteestä että oppia jotain sellaista, jonka koen hyödylliseksi.
Nykyinen mielipiteeni on, että korkea gamerscoreni kertoo ennen kaikkea siitä, että olen käyttänyt liikaa aikaani pelaamiseen. Minun olisi kannattanut käyttää ainakin osa tästä ajasta esimerkiksi liikuntaan, lukemiseen ja muihin harrastuksiin. Sosiaalista toimintaa en voi listata tähän mukaan, koska videopelaaminen on varsinkin viimeiset 15 vuotta ollut erittäin sosiaalista toimintaa.
Menetettyä aikaa ei saa takaisin, ja olen kiitollinen kaikista niistä ihmiskontakteista, jotka olen pelaamisen ansiosta hankkinut. Siitä huolimatta haluaisin matkustaa ajassa taaksepäin ja sanoa nuoremmalle itselleni, että pienempikin määrä pelitunteja riittää vallan hyvin.