Casino Royale-nimen alla on julkaistu kaikkiaan kolme elokuvaa, jotka kaikki perustuvat Ian Flemingin vuonna 1953 julkaistuun ensimmäiseen James Bond-romaaniin. Niistä kehutuin on vuonna 2006 ilmestynyt virallinen versio, jossa 007:n roolissa nähtiin ensi kertaa Daniel Craig. 

Martin Campbellin ohjaamassa elokuvassa Bond esitellään vielä kompuroivana, mutta motivoituneena aloittelijana, jonka on voitettava terroristien epäsuosioon ajautunut pankkiiri Le Chiffre (Mads Mikkelsen) pokeripöydän ääressä montenegrolaisella kasinolla. Vaikka vaaleatukkaisen Craigin valinta Bondin osaan ehti jo etukäteen nostattaa vastalauseiden myrskyn, ensi-illan jälkeen ääni vaihtui niin kriitikkojen kuin fanienkin kellossa. Elokuva nousi sarjansa menestyneimpien seikkailujen joukkoon, ja teki yhteensä 594 miljoonan dollarin tuotoilla lippukassaennätyksen, jonka vasta kuusi vuotta myöhemmin ilmestynyt, niin ikään Craigin tähdittämä 007 Skyfall (2012) rikkoi.

Pääsiäisenä 1967 ilmestynyt epävirallinen, viiden eri ohjaajan voimin valmistunut Casino Royale sai sen sijaan kyseenalaisen kunnian olla Bondien pitkän historian ensimmäinen musta lammas. Elokuvan tuottanut Charles K. Feldman oli alun perin aikonut ehdottaa Bond-elokuvien tuottajalle - ja entiselle alaiselleen - Albert Broccolille Flemingin ensimmäisen Bond-kirjan filmatisointia yhdessä. Kun miehet eivät kuitenkaan päässeet sopimukseen, Feldman päätyi tuottamaan Casino Royalen omin päin. Lopputulos on lähinnä päätön sekasotku, jolla ei lopulta ollut alkuperäisen tarinan kanssa muuta yhteistä kuin nimi. Juoni on älytön, vitsit eivät naurata, eikä edes musiikki tee vaikutusta.  

CBS-yhtiön vuonna 1954 julkaisema tunnin mittainen TV-elokuva puolestaan jäi jo omana aikanaan vähälle huomiolle. Radiojuontaja Barry Nelsonin tähdittämää pätkää moitittiin jo tuolloin tahattoman koomiseksi ja myötähäpeää herättäväksi. Suomen televisiossakin se on esitetty koko 2000-luvun aikana vain kaksi kertaa.   

HUOM! Vaikka teksti voi vaikuttaa arvostelulta, sitä se ei varsinaisesti ole, vaan kirjoittelen tässä ylipäätään ajatuksiani WRC Generationsista, josta en vielä pelannut murto-osaakaan läpi.

Kaahailupelejä ei voi koskaan olla liikaa, ja mikäs siinä: tarjoavathan ne parhaimmillaan kelpo ajanvietettä kaikenikäisille - oli oikeassa elämässä ajokorttia tai ei. Äskettäin hankkimani WRC Generations vaikuttaa lupaavalta tapaukselta, vaikken olekaan pelannut siitä vielä kovinkaan paljoa. Jotain osa-alueita voinen kuitenkin arvioida jo nyt.

Grafiikat näyttävät ainakin päällisin puolin hyvältä. Autot on mallinnettu hienosti, eikä efekteistäkään löydy ainakaan ensi näkemällä paljoa moitittavaa. Ratoja piisaa yllin kyllin ympäri maailmaa Suomesta Japaniin, Virosta Chileen. Sään ja vuorokaudenajan asettaminen käy helposti.

Kilpailemaan ei tarvitse heti ryhtyä, vaan tarjolla on hyvä valikoima erilaisia harjoitusratoja ja lisäkokemuspisteitä ropisee erilaisista haasteista, joissa joko pitää esimerkiksi ajaa tietty matka tai ajaa rata läpi tietyssä ajassa. Ratoja tai autoja ei ole lukittu, joten pelaajat voivat melko vapaasti itse päättää missä ja millä autolla ajotaitojaan kokeilevat. Itse olen tätä kirjoittaessa päässyt jo parissa haasteessa suoraan hopeamitalisijalle. Ajamisen oppiminen on helppoa; kiihdyttäminen ei PS5-versiossa vaadi kuin R2:n pohjassa pitämistä ja käännökset hoituvat vasemmalla sauvalla. Yksin pelatessa näillä pääsee jo pitkälle.

Autot eroavat ajo-ominaisuuksiltaan niin hyvässä kuin pahassa. WRC-luokan autojen ohjattavuus on pääosin hyvää, mutta joukkoon mahtuu myös huonomman kiihtyvyyden omaavia malleja ja esimerkiksi Legends-luokan autoista Tommi Mäkisen Mitsubishi Lancer tuppaa spinnaamaan radalla liiankin herkästi. En tiedä vielä, voiko yliohjautumista korjata jotenkin, mutta se olisi enemmän kuin tarpeen, että saisin kyseisellä autolla ajettavan haastetehtävän läpi.

Vaikka tutustumiseni onkin vielä vasta alussa, sanoisin että WRC Generations tarjoaa hyvin vastinetta rahoille. Uskon, että tulen saamaan siitä tulevaisuudessa vielä enemmän irti.  

Vuosituhannen alku oli elokuvissa tunnetusti tietokoneanimaation esiinmarssin aikaa. Atlantis - kadonnut kaupunki sisälsi tosin vielä paljon perinteisempääkin animaatiota.

Elokuvan keskushenkilö on nuori tiedemies Milo Thatch (äänenä Michael J. Fox/Pete Lattu), joka on päättänyt seurata isoisänsä jälkiä ja löytää legendaarisen Atlantiksen kaupungin. Muutaman mutkan kautta Milo tutustuu herra Whitmoreen (John Mahoney/Aarre Karén), joka tarjoutuukin rahoittamaan retkikunnan kadonneen kaupungin löytämiseksi. Milo saa avukseen kirjavan joukon eri alojen asiantuntijoita, ja seikkailu voi alkaa.

Näin Atlantiksen edellisen kerran teatterissa aivan vuosituhannen alussa, kun olin kahdeksanvuotias, joten oli hauska päästä sekä verestämään yli 20 vuoden takaisia muistoja että katsomaan asioita uudestaan aikuisen näkökulmasta.

Ensinnäkin tietokoneanimaation ja perinteisen käsin piirretyn animaation yhdistäminen niin että lopputulos näyttää hyvältä, ei ole varmastikaan mikään helppo tehtävä. Kaikki kunnia Atlantista työstäneille animaattoreille, sillä he ovat onnistuneet tehtävässään hienosti. Tietokonegrafiikalla luodut elementit erottuvat joukosta näyttämättä muovisilta.

Atlantiksesta myös selvästi näkee, että toisin kuin monista muista Disney-piirretyistä, siitä ei ole yritettykään vääntää musikaalia. Tekijät ovat siis tajunneet, että toisinaan voi olla ihan hyväkin ratkaisu jättää laulut pois ja keskittyä vain olennaiseen.

Jos jotain kritiikkiä on pakko esittää, hahmot jäävät harmillisesti ohuiksi. Kahdeksanvuotiaana asiaan ei ehkä vain osannut kiinnittää huomiota, mutta näin aikuisena olisi ehkä kaivannut edes vähän syvempiä henkilöitä, jotka eivät ole pelkästään ulkoisen olemuksensa määrittelemiä.

⭐⭐⭐⭐

Mainettaan parempi Disney-animaatio

Marraskuussa 2002 PlayStation 2:lle julkaistu Ratchet & Clank aloitti suositun pelisarjan. Vuonna 2016 pelien pohjalta ilmestyi elokuva.

Nuori lombax Ratchet (äänenä James Arnold Taylor) työskentelee mekaanikkona Veldin-planeetalla ja ihailee Galaksin vartijoita. Seikkailuista unelmoiva Ratchet haluaisi itsekin osaksi sankaritiimiä ja eräänä päivänä unelma näyttääkin toteutuvan, kun planeetalle putoaa avaruusalus. Ratchet pelastaa aluksesta robotin, jolle hän antaa nimeksi Clank (David Kaye). Uudella tuttavuudella on tuomisinaan tietoa koko galaksia uhkaavasta vaarasta, ja niin seikkailu onkin valmis alkamaan.

Animaatiojälki on nykypiirrettyjen mittapuulla hienon näköistä ja kohtalaisen sujuvaa. Ääninäyttely pelaa hyvin - ja tässä tapauksessa puhutaan siis originaaliversion sijaan suomenkielisestä dubbauksesta - ja alkuperäiseen kaartiin on saatu peleistä tuttujen äänien rinnalle mm. Paul Giamattin ja Sylvester Stallonen kaltaisia tähtiä. Mistä kenkä siis puristaa?

Siitä tärkeimmästä, eli tarinasta. Rohkeus ja itsensä löytäminen tuntuvat olevan lapsille suunnattujen elokuvien teemoja vuodesta toiseen, eikä asiassa sinällään olekaan mitään pahaa. Mutta kun ne kaikki elokuvat tuntuvat toistavan aina vain sitä samaa, ajat sitten loppuun kaluttua kaavaa: päähenkilö haluaa sankariksi, kaikki nauravat hänelle. Päähenkilö sisuuntuu ja tekee sankariteon tai tekoja, jolloin entiset kiusaajatkin kääntävät kelkkansa ja alkavat ihailla häntä. Päähenkilö paistattelee valokeilassa, mutta huomaakin pian ettei sankarina oleminen vastaakaan odotuksia ja luopuu koko hommasta. Mutta sitten tarinan pahis palaakin kosto mielessä kehiin ja päähenkilöä tarvitaan taas. Lopussa päähenkilö ymmärtää mikä on tärkeintä, ja viettää loppuelämänsä onnellisena parhaan ystävänsä/rakastettunsa kanssa. Siis kuinka monta tällaista leffaa on tehty?!

Olisiko liikaa pyydetty, että tähänkin aiheeseen otettaisiin joskus vähän tuoreempi näkökulma, jos sellainen on ylipäätään mahdollista.

                                             ⭐⭐⭐

       Päällepäin hyvältä näyttävä animaatio kaatuu kliseiseen tarinaan

Olen lukenut Aku Ankkaa niin kauan kuin jaksan muistaa - jo ennen kouluun menoa luultavasti. Lapsuudenkotiin lehti tuli ainakin siihen asti kun pääsin 9.luokalta. Sen jälkeen olen lukenut lehteä paljolti kirjastossa - kunnes koronaepidemian suljettua kirjastot siirryin tilaajaksi. Tilauksen myötä sain käyttööni myös Aku Ankan digipalvelun, jossa on kaikki ikinä ilmestyneet Akut vuodesta 1951 sekä Taskarit vielä päälle.

Siitä päästäänkin varsinaiseen asiaan.Aku Ankkaa lukiessani olen aina nauttinut jatkosarjoista; useampiosaiset tarinat, jotka loppuvat jännään kohtaan, ja joihin kuuluu viikon odotus seuraavasta numerosta, ovat Aku Ankan suola. Valitettavasti nykyisistä jatkosarjoista vain ani harva koukuttaa samalla tavalla kuin ne joita sain lukea lapsena. Digipalvelun myötä olen saanut lukea uudelleen varhaislapsuuteni 90-luvun ja vuosituhannen vaihteen jatkosarjoja - ja tullut vahvasti siihen tulokseen, että suuri osa niistä on parempia kuin nykyiset.

Tuntuu, että ennen jatkosarjoissakin uskallettiin oikeasti enemmän: cliffhangerit olivat parempia, jännityselementtien määrä ja laatu olivat hyvin kohdallaan ja esimerkiksi monien tuon ajan Mikki Hiiri-jatkisten kuvittajana toimineen espanjalaisen Cèsar Ferioli Pelaezin piirrosjälki näyttää edelleen hyvältä. Digipalvelun perusteella jatkosarjoja myös julkaistiin ennen enemmän; esimerkiksi vuosivälillä 1992-1997 jatkosarjoja julkaistiin jokaisessa tai lähes jokaisessa Aku Ankan numerossa.

Mikki ratkaisee

Monet parhaina pitämistäni jatkosarjoista ovatkin peräisin juuri tuolta aikaväliltä. Erityisesti Feriolin piirtämät Mikki Hiiri-jatkikset, joissa Mikki ratkoo rikoksia Hessun tai joskus Minnin kanssa milloin Ankkalinnassa, milloin kaukomailla, ovat näiden jatkosarjojen parhaimmistoa. Lukemisen arvoisia ovat esimerkiksi Kaukoitään sijoittuva Kielletty linnake (AA 18-19/1992), tohtori Staattiselta varastetun keksinnön ympärille rakentuva Elastisoija (AA 37-38/1995) tai loppuvuodesta 1994 julkaistu Mustakaapu-jatkis Kaappaus alitajunnassa (AA 51-52/1994).

Matkalla dinosaurusten kanssa

Lokakuussa 1994 julkaistiin Pat McGrealin käsikirjoittama ja Feriolin kuvittama Kivettymien kintereillä (AA 43-44/1994). Professori Pölypään avuksi fossiilijahtiin Hautijatin autiomaahan lähtevä Mikki ryhtyy selvittämään Pölypään kilpailijan professori Luikkulan toimia - ja pian metsästäjästä tuleekin saalis. Seikkailutarinoiden henki yhdistyy mysteerinratkontaan tavalla, jota Aku Ankan jatkosarjoissa ei enää nykyään, harmittavaa kyllä, näe. Lopputulos on kuitenkin yksi kyseisen vuosikymmenen, ellei koko lehden historian parhaista jatkosarjoista. Dinosaurus-saaga jatkui lehden sivuilla läpi 90-luvun puolivälin tasaisesti heiketen jatkosarjoilla Kalmankurun kummajaiset (AA 9-10/1995) ja Saurusralli (AA 45-46/1996).

Taikaviitan varjossa

2000-luvun kuluessa jatkosarjojen viehätys on ollut vähitellen hiipumaan päin. Positiivisimmat yllätykset on ehkä tarjoillut Taskukirjojen vakiokasvon, Akun alter ego Taikaviitan satunnaiset vierailut lehden sivuilla. Tosin niistäkään kaikki eivät ole tarjonneet syytä riemunkiljahduksiin. Ääni ja vimma (AA 46-47/2006) kuuluu vaikeasti suositeltavien Taikaviitta-tarinoiden joukkoon; Byron Ericksonin käsikirjoituksessa on tunnelman puolesta potentiaalia, mutta Mårdon Smetin piirrostyyli ei erityisemmin vakuuta - saati tee tarinan muuten hienolle tunnelmalle oikeutta. Onneksi syyskuussa 2012 julkaistu, Jens Hansegårdin käsikirjoittama ja Andrea Ferrarisin piirtämä Valheiden verkko (AA 37-38/2012) toimii selvästi paremmin.