Suomi
Blog

Siksi en enää pelaa kilpailullisia moninpelejä

Tutustuin verkkopelaamisen iloihin verrattain myöhään ottaen huomioon, miten pitkään olen videopelejä harrastanut. Vuonna 2007 julkaistiin Call of Duty 4: Modern Warfare enkä halua tietää, kuinka monta tuntia vietin juuri verkkopelin parissa. Tästä alkoi vajaan kymmenen vuoden mittainen jakso, jolloin panostin vaihtelevasti nimenomaan kilpailulliseen pelaamiseen. Suosikikseni valikoitui Gears of War, joskin välillä kokeiltiin myös Call of Dutya ja Haloa. Listatuista peleistä voi jo päätellä sen, että vielä tänäänkin miltei kaikki pelikaverini ovat Xboxin puolelta mukaan tarttuneita.

Jos jotain pysyvää on ajastani kilpailullisten verkkopelien saralla jäänyt, on se juuri joukko sosiaalisia kontakteja. Valtaosaan näistä ihmisistä en olisi koskaan tutustunut ilman Xbox Liveä. Vielä nykyäänkin tavatessa jotkut heistä nimittävät minua oikean nimeni sijasta "Felluksi" gamertagini FelisLeo mukaan. Ja edelleen verkon yli pelattavissa co-op-peleissä joudun laittamaan oman hahmoni nimeksi "FL" tai "FLeo", sillä oikeista nimikirjaimistani "MH" tai "MEOH" ei kukaan tunnu noteeraavan, että minähän se olen. Toiseksi hyväksi puoleksi lasken yleisen kokemuksen kilpailullisesta moninpelaamista. Olen siinä onnellisessa asemassa, että pitkäaikainen harrastus muuttui lopulta työksi, joten jonkinlaisen tuntemuksen verkkopeleistä voinee laskea osaksi ammattitaitoa.

Muutamia vuosia sitten tein päätöksen, etten enää pelaa kilpailullisia moninpelejä lainkaan. Tämän lisäksi verkossa kaveriporukalla pelattavat co-op-pelit valitsen nekin hyvin tiheällä seulalla. Suosin siis enenevässä määrin joko pelkkiä verkosta irrallaan pelattavia yksinpelejä, tai sitten sellaisia teoksia, joita pelataan enimmillään yhden kaverin kanssa yhdessä. Siis ei kaveria vastaan.

Miksi luovuin kilpailullisista moninpeleistä? Suurin yksittäinen syy on niiden vaatima ajallinen panostus. Jos pitää viikon taukoa Gears of Warista ja palaa sitten takaisin karkeloihin, kuluu ensimmäinen viikko hampaita kiristellen ja ruudulle kirouksia viljellen. Turpaan nimittäin tulee niin että tukka lähtee, mikä ei tietenkään millään tavalla ole viihdyttävää, eikä rohkaise jatkamaan pelaamista. Kun sitten lopulta on taas saanut kiinni homman nimestä, on pelaamista jatkettava sen 1-2 tuntia joka ilta. Muuten sen vaivalla hankitun "tatsin" menettää. Tässä iässä elämässäni on useitakin asioita, joihin käytän mieluummin sen 1-2 tuntia joka päivä verkkopelien sijasta. Jos ei muuta niin kirjoitan asiasta blogia Gamereactoriin.

Nykyisin verkkopelit rakennetaan lähes poikkeuksetta päivittyviksi live service -kokemuksiksi, joita on tarkoituskin pelata koko ajan. Toisin sanoen enää ei voi kokea saaneensa pelatuksi pelin läpi, koska loppuun ei pääse koskaan säännöllisten päivitysten vuoksi (tai ansiosta). Ja jos vielä on se oma peliporukka, pitää olla jatkuvasti konsolin ääressä pysyäkseen kavereiden tahdissa mukana. Tämäkin alleviivaa sitä, miten valtavan määrän aikaa verkkopelien parissa voi viettää saavuttamatta oikeastaan mitään. Jossain Epic Gamesin tietokannassa on vieläkin muistona kohtuullisen komeat tilastoni Gears of War 3:n moninpelistä, mutta kukapa niitä nyt enää muistaisi?

On tunnettua, että iän karttuessa reaktioaika hidastuu. Aloin huomata asian hieman alle 30-vuotiaana, kun Call of Dutyssa vastaan asettui arviolta 12-14-vuotiaiden kööri, joka pieksi pienessä maistissa linjoille tulleen naavapartajoukkueeni niin että oksat pois. Yleensä taistelutilanteet menivät niin, että ehdin huomata vastustajan edessäni, ja samassa pelihahmoni otsaan napsahti kuula. Etusormeni ei ehtinyt edes koukistua liipaisimelle. Loppuajan kilpailullisissa moninpeleissä suosin juuri Gears of Waria sen vuoksi, että hitaamman tempon ohella otteluissa ratkaisi myös tilanteiden ennakointi ja oman joukkueen johdettu toiminta. Jos vielä joskus palaan kilpailullisten verkkopelien pariin, valitsen ehdottomasti juuri sellaisen pelin, jossa korostuvat tilanteiden ennakointi ja yhteen pelaaminen reaktionopeuden sijasta.

Päivän muiden toimien jälkeen videopelien ääreen istahdetaan yleensä iltaisin. Aivan liian hyvin muistan sen, että nukahtaminen on ollut vaikeaa kiihkeän pelisession jälkeen, ja vielä unissakin sitä pelaamista on jatkettu. Parhaassa tapauksessa aamulla herätessään huomaa jännittäneensä joitakin lihasryhmiä yön aikana sen unessa pelaamisen vuoksi. Pelaaminen siis aktivoi aivoja aivan liiaksi ollakseen hyvää iltaviihdettä ennen nukkumaanmenoa. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän yksikin huonosti nukuttu yö vaikuttaa seuraavan päivän normaaliin työpanokseen.

Kun nykyisin sitten joskus istahdan konsolin ääreen, kestää sen tutun naavapartojaan pärisyttävän peliporukan kokoamisessa oma aikansa. On saatettava ensin lapset nukkumaan, käytävä kuntosalilla, tehtävä joku seuraavan päivän työprojekti, pestävä pyykkiä, vietävä koiraa lenkille ja niin edelleen. Toisin sanoen enenevässä määrin elämä haittaa pelaamista, ja niinhän sen tietysti pitäisi ollakin. Koetan jatkossa käyttää vielä nykyistäkin vähemmän aikaa videopeleihin, ja suunnata ajankäyttöni johonkin sellaiseen, jota tekemällä koen saavuttavani jotain pysyvämpää pelkän kevyen ajanvietteen sijasta. Poikkeuksen tekevät tietenkin työtehtävät, kuten jonkin uutuuspelin arviointi.

Olen siis päätökseni tehnyt. En kuitenkaan voi osoittaa syyttävällä sormella itseäni jopa 25 vuotta nuorempia kolleja (ja kimmoja), jotka istuvat laitteillaan yöt ja viikonloput läpeensä nauttien joka hetkestä kuulokkeet päässä kavereiden kanssa "peetä" jauhaen. Olinhan itse aivan samanlainen.

Siksi en enää pelaa kilpailullisia moninpelejä

HQ