
Ridley Scottin ohjaama Blade Runner (1982) oli tuotantoprosessiltaan vaikea, ja lopulta leffa floppasi. Seuranneet vuosikymmenet ovat kuitenkin osoittaneet teoksen arvon, ja nykyään Blade Runneria pidetään yhtensä tieteiselokuvien klassikkona. Blade Runner 2049 on periaatteessa jatko-osa, mutta samalla niin täysin oma kokonaisuutensa, että sen voi katsella alkuperäisestä mitään tietämättä. Muistan joskus sanoneeni Terminatoria Elokuvaksi, ja nyt voin hyvällä omatunnolla tehdä saman uudesta Blade Runnerista.
Blade Runner 2049 -elokuvan tarinaa on vaikea kuvailla siitä samalla liikaa paljastamatta, mutta aion yrittää. Vuoden 2049 Kalifornia on kovin erilainen verrattuna nykyaikaan. Saasteet ja kaupungistuminen ovat edenneet pitkälle. Samaan aikaan teknologinen kehitys on tuonut ihmisten elämään niin tekoälyihmiset kuin replikantitkin eli keinotekoiset ihmiset. Vanhemman mallin replikanteissa oli ongelmia, ja heitä metsästämään pestattuja toimijoita kutsutaan yleisnimellä Blade Runner. Ryan Goslingin esittämä "K" on juurikin Blade Runner, ja sen lisäksi itsekin replikantti, joskin uudempaa mallia verrattuna metsästämiinsä kohteisiin. Huhut replikantin ja ihmisen mahdollisesta jälkeläisestä johtavat K:n 30 vuotta sitten kadonneen Rick Deckard -nimisen Blade Runnerin jäljille (Harrison Ford).
Yllä kerrottu juonikuvio aukeaa elokuvan aikana vähitellen kaikessa rauhassa. Leffan kesto on varttia vaille kolme tuntia, eikä kiirettä pidetä missään vaiheessa. Verkkaisuus on selvästi tietoinen valinta, ja erittäin onnistunut sellainen. Luvassa on pitkiä otoksia: milloin maisemista, milloin ihmisistä ja toimintakohtauksissa on omanlaistaan hitautta. Ohjaaja Denis Villeneuve antaa näin katsojalle aikaa ymmärtää näkemänsä ilman, että olennaisia asioita erityisemmin alleviivataan tai hierotaan katsojan naamaan. Blade Runnerin maailma maalataan näin visuaalisin keinoin katsojan eteen luottaen siihen, että sanoma ymmärretään. Juuri tällaisesta visuaalisesta ajattelusta elokuvissa on kyse, mutta nykyään ani harva leffa rohkenee sitä tehdä. Ohjaajan valitsema tyyli aiheuttaa myös sen, että katsojalta vaaditaan paljon. Näkemäänsä on keskityttävä, ja aivojaan on vaivattava päästäkseen riittävällä tavalla "sisään" elokuvan maailmaan.
Mainitsin jo Blade Runner 2049 -rainan olevan itsenäinen kokonaisuutensa. Tästä huolimatta viittauksia alkuperäiseen leffaan on varsin runsaasti. Joihinkin edellisen elokuvan herättämiin kysymyksiin vastataan, ja toisaalta herätetään myös uusia. Kaikki tämä tapahtuu hienovaraisesti muun tarinankerronnan ohella ilman, että mikään pistää ärsyttävästi silmään tilanteeseen kuulumattomana lisäyksenä. Ohjaaja on suorastaan mestari välittämään katsojalle montaa eri asiaa samaan aikaa, ja suurinta osaa näistä vieläpä yksinomaan visuaalisin keinoin.
Teknisesti Blade Runner 2049 on luonnollisesti huippuluokkaa. Näyttelijät hoitavat osuutensa maltillisesti, ja onpa joukossa myös kotoinen Krista Kosonen suomea puhuvan prostituoidun roolissa. Digitaalitehosteita käytetään paljon, mutta niitä harvemmin huomaa oikeiden lavasteiden seasta. Blade Runner 2049 on jälleen yksi loistava esimerkki siitä, kuinka tehosteet palvelevat tarinaa pääasiaksi muuttumatta. Mitään selvämelodiaista tunnussäveltä ei jää mieleen, sillä jopa musiikki on valjastettu luomaan elokuvan maailmaa todentuntuisemmaksi, ja tarinaa edistämään.
Lisämateriaaleissa käydään muutaman katsauksen voimin elokuvan tekoprosessia mukana olleiden kertomana. Blu-ray-julkaisun päättää lyhyt historiikki alkuperäisen Blade Runnerin luomasta maailmasta, jolle jatko-osa tietenkin rakentaa. Suosittelen kuitenkin ohittamaan lisämateriaalit kokonaan, ja katsomaan peräkkäin ensin alkuperäisen Blade Runnerin, ja sen jälkeen heti tämän uudemman pienen väliajan jälkeen. Tämä kun on ehdottomasti se paras tapa ymmärtää, mistä tarinassa on kyse. Toisin sanoen molemmat Blade Runner -elokuvat ovat itsessään niin onnistuneita kokonaisuuksia, ettei niiden sisältöä tarvitse enää erikseen avata.
Blade Runner 2049 on Elokuva.