Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn

On olemassa elokuvia, joilla on syvällinen ja ajatuksia herättävä tarina kerrottavanaan. Sitten on olemassa niitä elokuvia, joissa vain paukkuu ilman hengähdystaukoa koko kestonsa ajan ilman, että tarjolla on mitään sen ihmeellisempää. Molemmilla leffatyypeillä on oma paikkansa. Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Kyseessä on 109-minuuttinen visuaalinen silmäkarkki, jonka tarinalle ei kannata ajatusaikaa uhrata.

Elokuvan ehdoton tähti on sekopäinen psykiatri Harley Quinn (Margot Robbie), joka on juuri eronnut myrskyisästä suhteestaan Jokerin kanssa. Kuvioon liittyvät myös Gotham Cityn paha rikollispomo Roman Sionis eli Black Mask (Ewan McGregor), potkut saanut poliisi Renee Montoya (Rosie Perez), Dinah Lance eli Black Canary (Jurnee Smollett-Bell), Helena Bertinelli eli The Huntress (Mary Elizabeth Winstead) ja väärästä taskusta varastanut nuori näpistelijä Cassandra Cain (Ella Jay Basco). Näistä muista ei kuitenkaan kannata kauheasti välittää, sillä he jäävät todella pahasti Harley Quinnin jalkoihin. Asiaa ei auta sekään, että koko leffa esitetään Harley Quinnin itsensä kertomana tarinana.

Teknisesti ja toiminnallisesti Birds of Prey on parasta AAA-luokkaa. Värejä käytetään kautta linjan rohkeasti. Kamera pysyttelee kaiken aikaa toiminnan keskellä, eikä turhia hengähdystaukoja katsojalle anneta. Kaikki näyttelijät osaavat työnsä hyvin, ja nopea lähikuva kasvoista alleviivaa säännöllisesti käsillä olevaa tunnetilaa. Myös maantieteellisesti liikutaan monipuolisesti ympäri Gotham Cityä niin yöllä kuin päivälläkin. Yleensä tällaisissa elokuvissa ei katsojille näytetä tapahtumapaikkoja yhtä kattavasti. Tekijöillä on ehkä ollut edessään jonkinlainen Gotham Cityn kartta, tai ainakin sellaisen pystyisi katsoja hahmottelemaan elokuvan näkemisen jälkeen.

Toimintakohtaukset ovat odotetun energisiä ja akrobaattisia. Pahat saavat reilusti turpaansa, ja vastaan asettuvan kohteen pahuuden (tai hyvyyden) pystyy näkemään yhdellä nopealla silmäyksellä. Sitten pesäpallomailat heiluvat ja korkkareilla potkitaan kohteita estoitta. Välillä hiukset valahtavat silmille, mutta se ei menoa haittaa: hiuslenksua ehtii lainaamaan virkasiskolta kesken tappelunkin oikein hyvin. Touhu on kauttaaltaan vähäjärkistä, mutta se on ollut tarkoituskin. Ei kaikkea tarvitse aina niin ryppyotsaisesti katsoa.

Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn ei ehkä kohoa elokuvahistorian klassikoksi, mutta sarjakuvafilmatisointina se jää kyllä mieleen. Olen ennenkin ollut sitä mieltä, että DC Comicsin hahmoista saadaan mielenkiintoisempia ison rahan elokuvia Marveliin verrattuna. Mielipiteeni ei ole muuttunut.