Miamilaisen poliisietsivän elämä on kovaa, ainakin mikäli Battlefield: Hardlineä on uskominen. Olen ehtinyt jo pidättää tukun rikollisia ja kylmännyt näitä vieläkin enemmän. Nyt tähtäimessä on jengin johtaja, jolla on pidätysmääräys huumeiden salakuljettamisesta. Hän mumisee jotain, ettei tämä kuulunut sopimukseen. Mihin sopimukseen? Mistä hän oikein puhuu? Tämä on vain yksi etsivä Nick Mendozan keisseistä, ja hän saa huomata ettei ero poliisien ja rikollisten välillä ole niin suuri kuin hän luulee.
Yksinpelikampanja muistuttaa televisiosarjaa, ja viittauksia klassisiin sarjoihin satelee jatkuvasti. Battlefield: Hardline ei ota itseään turhan vakavasti, ja se on juuri sopivan rentoa toimintaviihdettä. Tv-sarjamaisuutta korostaakseen Visceral palkkasi mukaan Bill Johnsonin, joka on editoinut muun muassa West Wing -sarjan jaksoja. Toisaalta ääninäyttelijät ovat tuttuja esimerkiksi True Detective ja House of Cards -sarjoista. Hahmojen huulet ja puheet eivät aina mene yksiin, mutta näyttelijät silti hoitavat tehtävänsä kotiin kunnialla. Battlefield: Hardlinen nimi on hieman harhaanjohtava, sillä mukana ei ole sarjasta aikaisemmin tuttua sotilasjargonia. Sen sijaan tarjolla on Miami Vicen ja The Wiren kaltaista rikostoimintaa, vaikka Hardline ei jälkimmäisen tasolle yllä.
Kampanja on tiukasti käsikirjoitettu, mikä ei yllätä lajityypin harrastajia. Tarjolla on itse asiassa entistä vähemmän vapautta, vaikka tavoitteisiin voi sentään edetä useita eri reittejä pitkin. Ajoittain vastaan tulee kuitenkin pullonkauloja, jotka ohjaavat etenemistä määrättyyn suuntaan. Kenttiä voi lähestyä joko räiskien tai sitten hiippaillen, ja pelin luovan ohjaajan Ian Milhamin mukaan koko pelin voi läpäistä ampumatta ketään. En kuitenkaan ymmärrä miten tämä on mahdollista, sillä vastassa oli paikkoja, joissa pidätykset eivät tulleet kuuloonkaan. Silti kaksi erilaista lähestymistapaa tarjoaa edes vähän vaihtoehtoja. Lisäksi Mendozan tarttumahaka osoittautui erittäin käyttökelpoiseksi kapistukseksi.
Tekoälyn toiminta on hyvin aggressiivista. Viholliset liikkuvat pelaajaa kohti aktiivisesti, eivätkä tyydy pelkästään kykkimään suojien takana. Ongelmia silti riittää, ja tietyissä kohdissa vihut juoksivat päättömästi kuolemaan yhteen ja samaan pisteeseen. Aggressiivisuus tekee pelistä kuitenkin pääosin juuri sopivan hektisen ja uskottavan.
Yksinpelissä noustaan uran arvoasteikolla pidättämällä rikollisia etsimällä kentistä raskauttavaa todistusaineistoa. Ylenemisten myötä käyttöön avautuu enemmän aseita ja varusteita, mikä tuo kivasti syvyyttä kampanjaan. Lisäksi kaikkia vihulaisilta noukittuja aseita voi käyttää myös myöhemmissä tasoissa. Suunnitteluratkaisu pitää etenemisen mukavan yksinkertaisena.
Audiovisuaalinen toteutus on hyvää tasoa lukuun ottamatta ajoittaisia notkahduksia. Välillä etenkin kasvillisuus näyttää ihmeellisen lattealta ja sahalaitaiselta. Sen sijaan tekstuurit, sääefektit ja heijastukset ovat näyttäviä. Aseet näyttävät ja kuulostavat myös upeilta, mutta parhaimmillaan peli on tietysti PC:llä. PS4:n tehot eivät yksinkertaisesti veny kaikkeen ja täysin saumatonta ruudunpäivitystä on turha odottaa.
Yksinpelikampanjan lisäksi mukana on tietysti myös Battlefield-sarjan suurin valttikortti eli moninpeli. Viime kesänä järjestetty betatesti oli pienoinen katastrofi, mutta onneksi siitä on menty selvästi eteenpäin. 20 tunnin testauksen jälkeen voi silti vain todeta, että osa asioista toimii mainiosti ja osa taas ei. Virtuaalikentille pääsee riehumaan seitsemässä pelimuodossa ja yhdeksässä kartassa. Kaikki löytävät varmasti suosikkinsa, mutta mielestäni parhaimmillaan peli on Hardlineä varten kehitetyissä pelimuodoissa, jotka ovat Hotwire, Heist, Blood Money, Crossfire ja Rescue. Pienempien karttojen takia toiminta on aikaisempaa kiihkeämpään, mutta toisaalta ajoneuvoja on tarjolla nihkeämmin. Joillekin sarjan pitkäaikasille faneille muutos saattaakin tuntua suurelta.
Paras uusi pelimuoto on Blood Money. Siinä tarkoituksena on haalia oman joukkueensa tukikohtaan mahdollisimman iso osa kentän keskellä sijaitsevasta rahapinosta. Pelimuodon rytmitys on mainio, sillä se heilahtelee sopivasta ja jännitys säilyy yleensä koko matsin ajan. Hotwiressä sen sijaan kaahataan ajoneuvoilla, samalla kun toinen joukkue yrittää pamauttaa rällääjät taivaan tuuliin. Autoja voi ajatella eräänlaisina liikkuvina kontrollipisteinä tai lippuina. Ryöstöihin perustuvat Heist-tehtävät eivät puolestaan tuntuneet kovinkaan tasapainoiselta, sillä poliisit voittivat suurimman osan matseista. Mielenkiintoisille taktiikoille oli kuitenkin tilaa, ja tiimityöllä on siinä iso merkitys. Crossfire ja Rescue -moodeissa pelaajalla on puolestaan vain yksi elämä. Tunnelma on molemmissa katossa, sillä "laaki ja vainaa" -periaate pakottaa pelaamaan huomattavasti normaalia varovaisemmin.
Näiden viiden Hardlineä varten luodun pelimuodon lisäksi mukana ovat myös perinteiset Conquest ja Team Deathmatch -pelimuodot. Molempiin voi ottaa osaa maksimissaan 64 pelaajaa. Visceral on selvästi sisällyttänyt nämä mukaan miellyttääkseen vanhoja faneja, mutta ne eivät istu hyvin muuhun sisältöön. Lisäksi ruudunpäivitys kärsii näissä pahasti, joten suurempia taisteluja kaipaavien kannattaa pelata vaikka Battlefield 4:ää.
Vaikka ohjaus on muuten hyvässä kuosissa, en oikein pitänyt ajoneuvojen käyttäytymisestä. Autot kääntyvät turhan vikkelästi, vaikka kyseessä oli urheiluauto tai rekka. Tuntuma oli outo, eikä siihen tottunut missään vaiheessa. Vaikka Hardline tietysti on kaukana realismista, niin kulkuneuvojen käyttäytymiseen sitä olisi kaivannut reilusti lisää.
Lopullisena kaneettina sanottakoon, että Battlefield: Hardline on hyvä lisäys sarjaan, mutta se on eteenpäin vievän askeleen sijaan pikemminkin sivuaskel. Kampanja on aikaisempaa tiukempi ja tunnelmallisempi, ja myös moninpeleissä on sopivasti uusia kujeita. Hardline ei silti ole mikään vallankumouksellinen räiskintä, mutta Visceral Games käyttää Dicen luomaa perustusta hyvin luodakseen jotain, mikä tarjoaa tuoreen vaihtoehdon viime aikojen tylsäksi käyneelle sotilasteemalle.