Rocksteady Studiosin edelliselle konsolisukupolvelle julkaisemat Batman: Arkham -sarjan aloitusosat olivat todella kovia tapauksia. Ne näyttivät hyviltä, tarjosivat runsaasti tutkimista sekä meheviä joukkotappeluja. Nyt nämä klassikot liihottavat nykyiselle konsolisukupolvelle.
Batman: Arkham Asylumin julkaisusta on kulunut jo seitsemän vuotta, ja se sai julkaisussaan meiltä ylistävän arvosanan. Rocksteadyn ensimmäisessä lepakkomiehestä kertovassa pelissä synkkä sankari on juuri saanut satimeen arkkivihollisensa Jokerin ja kiikuttaa tämän Arkham Asylumin vankimielisairaalaan. Siellä pellen pitäisi olla hyvässä tallessa lukkojen, mutta mikään ei tietenkään mene suunnitelmien mukaan. Pian tämä murhanhimoinen vitsailija on vallannut koko saaren itselleen. Mutta minkä vuoksi hän lukkiutuu kyseisen laitoksen syövereihin? Sitä Lepakkomies lähtee selvittämään ja kohtaa matkalla monia tuttuja superkonnia.
Arkham Asylum tuo minulle mieleen kolmiulotteisen metroidvanian. Saarelle pykätyssä sairaalassa on useita erillisiä osia, joiden välillä rampataan edestakaisin. Jonkin mielestä tämä voi tuntua ärsyttävältä, mutta matkan varrella taskuun karttuvat erikoisvimpaimet avaavat täysin uusia alueita tutkittavaksi. Henkilökohtaisesti pidin tästä kompaktista lähestymistavasta, jossa kaikki tapahtumat ja paikat ovat lähellä toisiaan. Myöhemmin julkaistut osat veivät peliä avoimemman maailman suuntaan ja samalla kadotettiin osa ensimmäisen osan tiukasta rytmityksestä.
Paluu ensimmäisen osan pariin tuntui kuitenkin hieman karvaalta, sillä se tuntuu myöhempiin osiin verrattuna raakileelta. Pelistä puuttuu monista myöhemmistä osista tuttuja asioita. Taisteluissa ei ole kuin pari erikoisliikettä, lepakkomies ei osaa tarttua hakasella ulokkeisiin lennon aikana ja niin edelleen. Kyllä tästä edelleen nauttii, mutta vaihtelua saisi olla hieman enemmän.
Arkham Asylumin tekninen toteutus on myös aika vaatimaton, ottaen huomioon että tämän version pitäisi parantaa reippaasti edeltäjäänsä verrattuna. Grafiikka on tarkempaa ja yksityiskohtaisempaa, ja etenkin sateen lankeaminen viittaritarin päälle on hienon näköistä. Valitettavasti ruudunpäivityksen kanssa on ongelmia. Peli kun ei onnistu rullaamaan tasaisesti edes vaatimattomalla 30 kuvan sekuntivauhdilla. Ruudunpäivitys pätkii ärsyttävän usein lepakkomiehen viilettäessä pitkin vanhojen kartanoiden ja tunneleiden käytäviä. Lisäksi nyrkkinujakoiden aikana toiminta tahmaa todella paljon, mutta pätkimistä ei sentään esiinny.
Ensimmäisen osan restaurointi oli siis pettymys, joten odotukseni eivät olleet kovin korkealla jatko-osan suhteen. Batman: Arkham Cityhän ponnisti edellisille konsoleille viisi vuotta sitten ja sarjalle oli jälleen luvassa mainetta ja kunniaa. Tämä osa vei toiminnan aika avoimeen ympäristöön, ja nyt liihottelemaan pääsi Gothamin kerrostalojen ja likaisten katujen yllä.
Arkham Cityssä ei olla enää yksittäisessä laitoksessa, sillä Hugo Strange on muuttanut kokonaisen kaupunginosan vankilaksi. Sinne on paiskattu sekä suurempia että pienempiä rikollisia, jotka koittavat nyt selviytyä tässä valtavassa helvetinkattilassa. Asiaa ei paranna se, että katujen hallinnasta taistelee useampikin superroisto. Batman joutuu mukaan tahtomattaan ja päättää selvittää Strangen motiivit Arkham Cityn rakentamisen takana.
Arkham Cityä pidetään edellisen sukupolven parhaana Batman-pelinä eikä suotta. Se parantaa edeltäjänsä mekaniikkoja kaikilla osa-alueilla aina käsikirjoitusta myöten. Moneen suuntaan rimpuilevan tarinan aikana pääpahikset vaihtuvat tiuhaan tahtiin, eikä lopullista ratkaisua pysty ennustamaan kovinkaan helposti.
Kaikki on tässä osassa suurempaa ja kauniimpaa aikaisempaan verrattuna. Arkham Cityssä riittää synkkiä kujia ja muutamia suurempia rakennuksia tutkittavaksi, ja pääjuonen lisäksi tarjolla on lukuisia sivutarinoita. Pisin ja vaativin näistä liittyy Arvuuttajaan, joka on kaapannut joukon panttivankeja. Lepakkomiehen täytyy selvittää melkoinen tukku suuria ja pieniä, vaikeita ja helppoja arvoituksia etsiessään näitä raukkoja.
Kuten mainitsin aikaisemmin, en odottanut tältä osalta paljoakaan Asylumin tarjoaman pettymyksen vuoksi. Yllätyin iloisesti, sillä tämä peli pyörii verrattain sulavasti. Ei tämä edelleenkään hätyyttele PC:llä pelailevien ruudunpäivitystä tai silmäkarkkia, mutta ero aikaisempaan versioon sekä tämän paketin Arkham Asylumiin on huomattava. Etenkin taistelut rullaavat jouhevasti, olipa vastassa sitten pari tai parikymmentä konnaa.
Mitä tästä paketista pitäisi loppukaneettina sanoa? Se on vaikea kysymys, sillä kokonaisuus on kaksijakoinen kuin Kaksinaama konsanaan. Ensimmäinen osa on selvä pettymys, eikä sitä voi kutsua kunnolla remasteroiduksi peliksi. Saman hieman pätkivän ja hidastelevan kokonaisuuden voi kokea ostamalla itselleen edellisen sukupolven version. No grafiikka on parempaa, mutta ei peli näyttänyt hullummalta vanhoillakaan konsoleilla. Asylumin heikko toteutus heijastuu paketin kokonaisarvosanassa, sillä se kiskoo sitä selvästi alaspäin. Arkham City sen sijaan on selvästi askel parempaan suuntaan ja pyörii huomattavasti edeltäjäänsä paremmin.
Kenelle näitä voisi oikein suositella? Tietenkin jos olet jostain syystä jättänyt nämä klassikot väliin ja haluat kokea ne hieman paremmilla grafiikoilla, niin siinä tapauksessa tämä saattaisi olla sinulle. Toisaalta jos kotoasi löytyy vielä PS3 tai Xbox 360, kannattaa metsästää nämä pelit vaikkapa sille masiinalle. Arkham Cityn hieman parempi ruudunpäivitys ja graafinen loisto eivät ole ehkä paketista pyydetyn hinnan väärti. Tosin jos PC:stä irtoaa tarpeeksi tehoa, kannattaa nämä molemmat hankkia sille. Harmillisesti tässä tapauksessa edellisen konsolisukupolven pelit ovat saaneet osakseen vain välttävän remasteroinnin ja tämäkin vain toisen pelin tapauksessa.