Batman: Arkham Origins

Kuinka lisätään moninpeli yhteen tämän sukupolven parhaimmista yksinpelikokemuksista niin, että se on vielä uskollinen emopelilleen? Tähän mysteeriin Brinkin luoneen Splash Damagen täytyi löytää vastaus, kun Warner Bros. Interactive tuli kolkuttamaan ovelle.

Kyseessä ei ollut mikään helppo homma. Arkham Asylum ja Arkham City ovat monipuolisten pelimekaniikkojen tilkkutäkkejä, jotka eivät sellaisenaan taivu moninpeliympäristöön. Kaiken lisäksi kokemus nojaa paljolti siihen, että Batman on vahvempi, fiksumpi, viekkaampi ja paremmin varusteltu kuin vihollisensa. Vaikka haaste on ollut mittava, ovat kehittäjät löytäneet mallin, joka toimii sekä luonnollisena yksinpelinjatkeena että sangen hauskana pelikokemuksena.

Ensisilmäyksellä moninpeli voi vaikuttaa tyypilliseltä räiskinnältä. Kaksi kolmen hengen tiimiä, jotka ovat Jokerin ja Banen jengeistä, taistelevat kontrollipisteistä ja pyrkivät samalla eliminoimaan toisen osapuolen. Käytössä on rajallinen määrä elämiä, ja kun ne on käytetty, on pelikin menetetty.

Tätä perusasetelmaa kuitenkin sekoittaa kolmas joukkue, joka koostuu Batmanistä ja Robinista. Invisible Predator -osuuksista tutuilla mekaniikoilla varustettu dynaaminen duo pyrkii peittoamaan molemmat jengit aiheuttamalla riittävästi kauhua rikollisissa. Tätä kauhua mitataan erityisellä mittarilla, joka täyttyy onnistuneiden tipautusten avulla, mutta tyhjenee jos Batman tai Robin pääsee hengestään.

Kaksikolla on mahdollisuus käyttää suurinta osaa tutuksi tulleesta arsenaalistaan. Mukana ovat mm. räjähtävä geeli, batarangi sekä tietenkin Detective Vision, jolla voi katsella tilannetta seinien läpi ja merkitä hyödyllisiä kohteita. Jengiläisillä on puolestaan konepistoolit ja kranaatit, ja pelatessa avautuu vielä lisää aseistusta. Pahiksille annetaan myös tasoitusta Enhanced Visionin muodossa, joka vastaa muuten dynaamisen duon erikoisnäkymää, mutta jengiläisten versio toimii paristoilla eikä kestä loputtomiin. Myös sen lataaminen on kovin hidasta.

Rikollisia rajoittaa näiden elämien määrä, mutta jos viimeinen jengiläinen tappaa sankarin, herää koko tiimi takaisin henkiin. Kentälle palaamisen aika myös vaihtelee tilanteesta riippuen. Ammuksia ei ole paljoa, ja niitä pitää hakea lisää avoimille paikoille jätetyistä ja sireeneillä varustetuista laatikoista. Jengiväki on myös hitaampaa, mutta osaa sentään kykkiä ja pyöriä suojapaikasta toiseen.

Sankarit eivät voi tehdä takedown-hyökkäyksiä, jos jengiläiset kyttäävät niitä ilmastointikanavia tai nurkkia missä nämä piileskelevät. Sekä Batman että Robin voivat hetkeksi hämmentää vihollisia viitalla tai perinteisellä nyrkillä, ja nämä voivat myös korruptoida rikollisten erikoisnäkymän erityisellä vipstaakilla. Tämän lisäksi kaksikko voi lyödä kontrollipisteeseen jumittajan, joka täytyy ampua pois, ennen kuin pisteen voi vallata.

Batmanin ja Robinin lisääminen kuvioihin uudistaa moninpeliä todella omanlaisellaan tavalla. Se toimii todella hyvin, ja lähimmäksi sitä päästään kenties Spies vs. Mercs -moodissa Splinter Cell -sarjassa. Pakkaa sekoitetaan myös mahdollisuudella tuota Bane tai Jokeri kentälle satunnaisten sisäänkäyntien avulla. Omalle ovelleen ensin ehtivä jengi päästää pomonsa mukaan toimintaan, mutta tätä voi ohjastaa ainoastaan oven avannut jengiläinen.

Banen erikoisvoimia ovat rynnäkköhyökkäys ja sinko, kun taas Jokeri naurattaa kerrasta tappavalla pistoolillaan ja ryhmiä lanaavalla railgunillaan. Kumpainenkaan ei tosin pysty piilottelemaan nurkissa tai käyttämään erityisiä näkökykyjä.

Testasimme Lontoossa Batman: Arkham Originsin moninpeliä muiden journalistien kanssa neljässä erässä, joiden aikana kaikki saivat kokeilla sankareiden ja pahisten rooleja. Kaikki erät pelattiin Blackgaten vankilaa esittävässä kentässä. Splash Damage ei vielä voinut kertoa muista kentistä tai pelimuodoista, mutta haluttomuus kommentoida vihjaa yleensä aina, että lisää on luvassa.

Blackgate on todella tiivis paikka. Lukuisat käytävät pureutuvat syvälle kallionseinämiin ja avautuvat ajoittain suuremmiksi alueiksi. Nämä ovat täynnänsä kävelysiltoja sekä useita eri tasoja, eikä mistään voi nähdä kovin pitkälle. Kokonaiskuvan voi muodostaa vain katoilta ja kielekkeiltä, ja nämä on varattu tietysti sankareille. Kartta on silti monimutkainen tästäkin vinkkelistä, joten hengenmeno on yleensä väistämätöntä ennen kenttään rutinoitumista.

Pelin värimaailma on hailakka, minkä ansiosta hahmoja on vaikeampi erottaa taustoista. Splash Damage on myös lisännyt kenttään lepakkoparvia, jotka luovat illuusion nopeasti liikkuvasta viittaritarista.

Jo ensimmäinen erä teki selväksi, ettei nyt pelata perinteistä moninpeliräiskintää. Pahikset unohtivat ensin varoa ylhäältäpäin tulevia vaaroja ja sankarit saivat oppia, että ihmisten ohjastamat jengiläiset ovat tekoälyversioitaan huomattavasti vaikeampia jallittaa väijytyksiin. Dynaamisen duon fokus on miltei yksinomaan hiljaisissa takedown-hyökkäyksissä, sillä tilojen lävitse ei voi viuhtoa yhtä huolettomasti kuin yksinpelissä. Kehittäjät vihjasivat, että sankareista toisen kannattaa toimia syöttinä, jotta toinen pääsee jengiläisten selkämykseen, mutta sitä oli vaikea koordinoida näin tiukassa kentässä.

Kolmen osapuolen soppa johtaa kuitenkin mielenkiintoisiin tilanteisiin, joissa Batmanin tulee vahingossa pelastaneeksi toiselta jengiltä tai vastoinpäin. Kokemus ei ole kuitenkaan niin vainoharhainen kuin voisi olettaa, mutta tämä saattoi johtua siitä, että kaikki vasta totuttelivat taistelemaan tässä ympäristössä ihmisvastustajia vastaan.

On vaikea sanoa näin lyhyen demotuksen perusteella, onko tällä moninpelillä potentiaalia pitkäaikaisemmaksi huvitukseksi. Se on joka tapauksessa paljon parempi kuin mitä se olisi kovin helposti saattanut olla. Tästä on kiittäminen paitsi Arkhamin vahvaa pohjaa myös moninpelikehittäjää, joka osaa hommansa.