Batman: Arkham City

Kaksi vuotta sitten julkaistu Batman: Arkham Asylum tuli täysin puskasta ja iski leukaperiin melkomoisen satsin upeasti tehtyä toimintaa, seikkailua ja tutkimista. Makoisa kakku oli kuorrutettu häkellyttävän hienolla grafiikalla, upeilla ääninäyttelysuorituksilla ja juuri oikeanlaisella tarinalla. Nyt Rocksteadyn niskassa on melkoiset paineet erinomaisen jatko-osan tekemisestä, eikä studio petä odotuksia sitten pätkääkään.

Pelin asetelma on harvinaisen herkullinen yhdistelmä mysteerejä ja vaaroja. Gotham Cityn reunoille on rakennettu vankilan ja parantolan yhdistelmä, Arkham City, jonka korkeiden muurien katveeseen niin mielisairaat, väkivaltaiset rikolliset kuin poliittiset vangitkin heitetään oman onnensa nojaan. Arkham Cityn johtajalla, psykiatrian tohtori Hugo Strangella tuntuu kuitenkin olevan omat päämääränsä, joissa niin Batman kuin Gothamin superkonnatkin ovat vain pelinappuloita.

Batman: Arkham City lyö heti ensi metreillä silmille tyrmistyttävän tunnelmallisen miljöön. Arkham Cityn goottilainen synkkyys tunkee suoraan luihin ja ytimiin, ja räikeät neonvalot vain korostavat miten kylmä ja välinpitämätön Arkham City asukkaitaan kohtaan on. Pelkästään tiukkaan pakattujen kortteleiden yllä liitäminen ja maisemien ihaileminen on palkitsevaa ajanvietettä.

Pelissä on tolkuttomat määrät lähitaistelua, mutta kelmien nujertaminen nyt vain kuuluu asiaan. Batman on nimittäin paitsi maailman etevin etsivä, myös ensiluokkainen lähitaistelija: kun kymmenpäinen kelmikatras käy ylle, Yön Ritarilla ei puske vielä edes hiki pintaan. Peli mallintaa Batmanin pätevyyttä hienosti, sillä varsinaisia tarpeellisia taistelunappeja on vain kaksi. Hyökkäysnapilla mätetään kuin viimeistä päivää ja peli vaihtaa liki automaattisesti kohteesta toiseen, ja torjuntanapin tarpeesta varoitetaan kätevästi vastustajan pään ylle ilmestyvällä merkillä.

Koko taistelu hoituu äärimmäisen sulavan näköisesti ja Batmanin iskujen animaatio riippuu täysin siitä millä hetkellä nappeja painaa. Erilaisia animaatioita on kymmeniä ja niiden ansiosta Batman näyttäisi tanssivan balettia konnien keskuudessa. Liikkeet ovat myös asiaankuuluvan brutaaleja, lopetusliikkeitä myöten. Vaikka pelaaja pieksisikin käytännössä vain yhtä ainoaa nappia koko taistelun läpi, sitä tuntee itsekin olonsa vähintäänkin sidekickin veroiseksi.

Perustappeleminen on siis helppoa, mutta siinä mestariksi kohoaminen vaatii runsaasti harjoitusta. Oikein ajoitetut napinpainallukset nimittäin jakavat tehokkaampia tirvaisuja, jolloin kokemuspisteitä myöntävä kombomittari kasvaa. Lisää arvostusta saa myös erilaisten vekottimien luovasta ja sulavasta käytöstä ja todellinen Bat-taituri iskee pitkäkynsiä näpeille koko arsenaalillaan. Peli myös myöntää mukavasti lisäpisteitä kätyreiden kiusaamisesta - varjoista jatkuvasti iskevä Batman ajaa rikolliset pelosta hulluiksi ja pistemittari sen kun karttuu.

Samanlainen helppouden ja harjoittelemisen porrastaminen näkyy myös paikasta toiseen liikkumisessa. Entraushaan saa lähimpään katonreunaan kiinni liki tilanteessa kuin tilanteessa, josta voi jatkaa liitämisellä, syöksymisellä ja kaartelemisella, kunnes on aika istahtaa räystäspirun päälle tähyilemään näkymiä. Tarkasta liitämisestä ei myönnetä lisäpisteitä, mutta se on itsessään jo niin perhanan palkitsevaa ettei pinnoja tule edes ikävä.

Siinä missä itse pääjuoni on loistava, lisää pelattavaa piisaa enemmän kuin uskaltaa toivoa. Arkham City on täynnä Arvuuttajan jättämiä palkintoja, joita keräämällä Batman pääsee arvoituksia rakastavan konnan jäljille. Tähän vaaditaan kuitenkin kymmenien palkintojen keräämistä ja jokainen niistä vaatii hoksottimia ja tarkkaa ajoitusta. Arvuuttajan pystien metsästämisen viehätykseen jää helposti koukkuun ja aika hurahtaa kuin siivillä. Pystit avaavat myös lisää pikapelitiloja, karttoja, taidetta ja muuta herkkua, joten motivaatio kaiken keräämisessä on korkealla.

Ainoita isompia motkotuksen aiheita Batman: Arkham Cityssä on itseopettelemisen tarve. Peli ei juuri selittele mitä pitää tehdä vaan sysää pelaajan erehtymään ja yrittämään uudelleen. Mokaamisesta ei kuitenkaan rankaista mitenkään muuten kuin menetetyllä ajalla, mutta aiempaan osaan tutustumattomalla voi alkuvaiheessa olla tuhdit jauhot suussa. Maailma on myös turhan staattinen, eli pelaaja ei voi kiivetä kaiken päälle tai rikkoa mitään, sillä interaktiivisten kohtien määrä on tarkoin rajattu. Etenemisreitti ei myöskään ole aina mitenkään selvä.

On myös mainittava, että Batman-fanille pelin sisällöllinen arvo on vähintään kaksinkertainen. Runsaasti knoppitietoa, tuttuja ja vähemmän tuttuja superrikollisia ja puhdasta rakkautta Batmanin maailmaa kohtaan pursuavan teoksen takana on Batman-animaatiosarjassa kunnostautunut käsikirjoittaja Paul Dini ja hahmojen ääninä kuullaan niinikään sarjasta tutut tyypit. Batman: Arkham Cityn viehätystä on vaikea ylistää tarpeeksi. Batman-fanit kuten minä voivatkin surutta lisätä pelin kokonaisarvosanaan yhden pisteen. Kyllä, peli on niin hyvä.

Batman: Arkham City on ehdottomasti tämän vuoden parhaita toimintapelejä. Se ei petä millään osa-alueella ja kiskoo väkisinkin pelaajan mukaan mielenkiintoiseen ja tiiviiseen tapahtumavyyhteen. Rikollisuutta vastaan tappeleminen on harvoin näin tunnelmallista ja toimivaa.

Minä olen Batman.