Assassin's Creed: Rogue tökkii monella tavalla, mutta kaiken voi kiteyttää yhteen toteamukseen: se ei millään osa-alueella yllä edeltäjänsä Assassin's Creed IV: Black Flagin tasolle. Paperilla Rogue toki kuulostaa kivalta jatko-osalta merirosvoseikkailulle, mutta näin ei kuitenkaan ole. Se yrittää ja yrittää, mutta ei koskaan saavuta esikuvaansa. Minulle peli toimi muistutuksena siitä, miten erinomainen Black Flag lopulta oli.
Vaikka Assassin's Creed: Roguen juoni on täysin yhdentekevä, on siinä sentään yksi iso muutos. Tällä kertaa päästään pelaamaan Temppeliritarien puolella, sillä päähenkilö Shay Patric Cormac kääntää nopeasti takkia ja hylkää entiset salamurhaajaliittolaisensa. Perusteet puolen vaihdolle ovat kunnossa, sillä assassiinit ovat nyt niitä ilkimyksiä ja Temppeliritarit pelastivat miehen hengen. Tosin tarinassa ei osata ottaa lähtökohdista kaikkea irti. Pelisarjassa kun tätä kädenvääntöä on seurattu toiselta puolelta jo seitsemän vuotta. Nyt kun tarjoutui mahdollisuus nähdä vastapuolen näkökulma, niin se kiteytyy kahteen asiaan. Temppeliritarit tykkäävät järjestyksestä, kun taas Salamurhaajat tuhoavat asioita ja tämän takia heidät täytyy metsästää sukupuuttoon. Sama mielikuvituksettomuus vaivaa myös taustalla pyörivää nykyajan juonta, eikä se tuo kuvioihin paljoa uutta.
Suurin motkotukseni liittyy kuitenkin päähenkilö Shay Cormaciin. Hän on täysin pahvinen persoonallisuus, jolla karismaa riittää märän rätin verran. Shayn roolia salamurhaajien riveissä ei koskaan täysin selitetä, mikä jättää aukon hänen menneisyyteensä. Puolen vaihdolle on sentään pedattu looginen syy, kun salamurhaajat aiheuttavat valtavasti ihmishenkiä maksavan onnettomuuden.
Katastrofi johtuu tietysti Edenin palasista, mutta se jää epäselväksi miksi assassiinit yleensäkin hamstraavat näitä haltuunsa. Lisäksi kaikki heidän henkilönsä tuntuvat tässä osassa vaisuilta, eikä yhdenkään syvennytä tarpeeksi. Toisaalta eivätpä Temppeliritarienkaan hahmot päätä huimaa. Haytham Kenway luo hieman jatkuvuuden tunnetta, mutta hänen juttunsa jäävät usein yhden lauseen mittaisiksi. Peli ei myöskään avaa ranskalaisten ja brittien sodan tarinaa, vaikka seitsenvuotisesta sodasta olisi varmasti riittänyt kerrottavaa. Kaiken kukkuraksi peli olettaa, että pelaaja on läpäissyt sarjan aikaisemmat osat. Tiedätkö kuka Otso Berg on? Etkö? No ei voi mitään, sillä hänen taustojaan ei selitetä lainkaan.
Black Flagin tapaan Shayn komennossa on oma paatti, jolla seilataan Pohjois-Atlantilla jäävuoria ja lumipeitteisiä saaria väistellen, sekä navigoidaan Appalakkien jokisuistoissa. Välillä piipahdetaan New Yorkissa, joka toimii pelin pääpaikkana. Aikaisemman piraattiosan tavoin aloituspaatti pysyy tuskin pinnalla, joten se täytyy mahdollisimman nopeasti varustaa paremmalla rungolla ja tehokkaammilla tykeillä. Tämä tapahtuu (enimmäkseen) ranskalaisia laivoja upottamalla, tosin välillä käydään maissa tuikkaamassa tikarilla joku hengiltä. Itse koin aloituksen tylsäksi, sillä olen pelannut läpi sekä Black Flagin että sen Freedom Cry -lisäosan. Niinpä tämä oli minulle jo kolmas kerta kun lähden päivittämään alustani nollasta, ja se alkoi maistua jo puulta.
Seilaaminen ei ole myöskään yhtä mielenkiintoista kuin aikaisemmin. Käytännössä pelissä on kaksi erillistä aluetta, jotka tuntuvat lätäköiltä verrattuna Black Flagin aavoihin. Jokilaakso aiheuttaa välillä suljetun paikan kammoa pienine lahtineen ja jokineen, kun taas Pohjois-Atlantti on paloiteltu osiin suurten maa-alueiden avulla. En myöskään kokenut voimakasta halua lähteä tutkimaan eri alueita. Toki keräiltävää riittäisi, mikäli niitä vain viitsisi lähteä etsimään. Metsästääkin voi, mutta peli ei suoranaisesti kannusta siihen. Muutoin mennään tutuilla linjoilla aina linnoitusten valloituksia myöten. Tosin nyt mukaan tulevat myös piraattien tukikohdat, jotka muistuttavat kyllä suuresti noita peruslinnakkeita.
Maihin noustessa törmää kuitenkin pariin uudistukseen. New Yorkissa on rapistuneita rakennuksia, joihin voi sijoittaa rahaa. Niistä voi sitten nyhtää asukkailta vuokratuloja. Toinen suurempi muutos on se, että nyt pelaajaa vaanivat salamurhaajat. He voivat olla piilossa heinäkasoissa tai kulman takana. Mikäli heitä ei havaitse ennakkoon Eagle vision -parannusta käyttämällä, he käyvät päälle. Tosin tällaiset yllätyshyökkäykset saattavat käydä pitemmän päälle myös hermoille.
Black Flagiin verrattuna Assassin's Creed: Rogue tuntuu valjulta tapaukselta. Edellisessä osassa vaihdeltiin onnistuneesti historian ja fiktion välillä, opittiin piraattien filosofiasta ja vapaudenkaipuusta, taisteltiin merkityksellisiä vihollisia vastaan ja yleensäkin tiedettiin mitä oli panoksena. Kaikki nämä asiat loistavat poissaolollaan Roguessa. Positiivisena puolena voisin mainita turhien hiippailutehtävien puuttumisen, mutta siihen se sitten jääkin. Assassin's Creed IV: Black Flagille jatko-osaa odottaneet pettyvät varmasti Assassin's Creed: Rogueen.