Arzette: The Jewel of Faramore on riemukas kunnianosoitus

Kun ihmiskunta kauan sitten keksi, miten videopeleistä kaapattua videomateriaalia pystyy lähettämään internetiin kaiken kansan riemuksi, Philipsin CD-i-laitteelleen julkaisemat ja monen mielistä unohtuneet The Legend of Zelda -seikkailut päätyivät nopeasti yleiseksi huvin aiheeksi. Pelien kehno laatu ja etenkin niiden hulvattoman hirveät välianimaatiot ovat olleet nyt jo vuosien ajan yleinen riemun kohde monella tietokoneella.

Se, miten Zeldat koskaan päätyivät Philipsin konsolille, on kokonaan oma tarinansa, jonka ahkera googlaaja löytää varmasti, mutta Arzetten tapauksessa alkuperätarinaa mielenkiintoisempaa on se, olisiko peleillä ollut sittenkin potentiaalia jo aikanaan, jos esimerkiksi kankea ohjaus olisi tehty paremmin? Vastaus on mitä ilmeisimmin kyllä.

Jo pelkästään pelin käynnistäminen saa aikaan melkoisen ysärinirvanan. Kankea, laadusta päätellen Paintilla piirretty käynnistämisanimaatio tuo välittömästi mieleen 1990-luvun alkupuoliskon CD-ROM-pelit. Alkuvalikkoa myöten kaikki on kuin tehty tuomaan kasapäin muistoja ysäripelaajille. Hulvattomasti myös itse pelin välianimaatioissa on säilytetty CD-i-Zeldojen yleinen kökköys ääninäyttelyä myöten. Tällä kertaa niille ei kuitenkaan naura pilkallisesti, vaan nostalgisesti hymähdellen.

Myös itse peli noudattelee hatunnoston kohteitaan uskollisesti. Arzetten seikkailu on vauhdikas tasoloikinta, jossa kentästä toiseen etsitään aarteita, Arzetten kykyjä parantavia esineitä ja kaikenlaista roinaa, jota muissa kentissä asustavat otukset kaipaavat. Kaikkiin kenttiin pitää palata vähintään pari-kolme kertaa uudestaan ja edestakaisin juoksentelu tulee nopeasti tutuksi.

Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä kentät ovat varsin tiiviitä kokonaisuuksia, eikä niiden läpijuoksussa mene kertaakaan liian kauaa. Lisäksi kenttiin jääneitä salaisuuksia lähtee etsimään ihan mielellään. Omanlaisenaan ysärijäänteenä muutama etenemiseen vaadittava esine on piilotettu salaseinien taakse. Jo tunnin pelaamisen jälkeen eteneminen jumahti hetkeksi aivan totaalisesti, kun vaadittavaa miekkapäivitystä ei tuntunut löytyvän millään. Tämä on tietenkin vanhoja aikoja kunnioittavaa suunnittelua, mutta ehkä juuri tässä kohtaa mutkan olisi voinut kuitenkin oikaista.

Pelattavuudeltaan Arzette on yllättäen rautaa. Loikkiminen ja tappelu on sujuvaa, eivätkä Arzetten erikoisominaisuudet ole turhan valikkorumban takana. Myös pommeja, lamppuöljyä ja muuta tarvittavaa jaetaan todella avokätisesti, mikä ehkäisee tehokkaasti jatkuvaa pomppimista takaisin alkukaupunkiin.

Toisaalta samasta syystä peli on kokonaisuutena todella helppo ja lyhyt. Muutamaa ärsyttävästi piilotettua esinettä lukuun ottamatta seikkailu etenee loppuunsa kuin itsestään. Itse katselin lopputekstejä aika tarkalleen neljän tunnin jälkeen ja turhan haahuilun leikkaamalla ajasta olisi voinut leikata pari tuntia surutta pois. Taistelut eivät tuota turhaan tuskia ja etenkin pomotaistelut ovat aivan läpihuutojuttuja. Tämäkin on tietysti tuttua CD-i-Zeldoista.

Kovempi vaikeustaso avautuu läpipelaamisen jälkeen ja jos vielä tämänkin selvittää, pystyy peliä pelaamaan alkuperäisen kankealla ohjauksella. Sen verran hauskaa Arzetten parissa lyhyen kestonsa ajan oli, että palannen pelin pariin vielä myöhemminkin tämän avaamaan.

Arzetten kohdeyleisö on eittämättä varsin rajattu, mutta pelinä kyseessä on sen verran hauska ja laadukas teos, että mikäli alkuperäisten pelien koomisuus ei ole muistissa, hupia tästä saa rahojaan vastaan silti. Grafiikka itse pelin aikana on nättiä 16-bittistä jälkeä ja taustan musiikkiraitakin on aivan erinomaista ysärin pelijazzia, joka onnistuu vieläpä kuulostamaan samalta kuin aikanaan suoraan CD-levyltä soitettu taustamusiikki - muistajat muistaa.

Huvittavan huonosta voi selvästikin saada aikaan laadukasta viihdettä. Arzette: The Jewel of Faramore on kertakaikkisen riemukas nostalgiapaketti, joka kunnioittaa onnistuneesti imitoimiaan pelejä, mutta onnistuu silti päivittämään niiden pelattavuuden nykyaikaan. Hulvattoman mainio peliteos!