The Riftbreaker

Puolalaisen EXOR Studiosin pelit ovat aina olleet teknisesti vaikuttavia. Riftbreakers ei poikkea tästä ollenkaan tuoden tanakkaa tykitystä, tykkitornien rakentelua ja satoja vihollisyksiköitä ruudulle. Mätön lisäksi lennellään eri planeetoille, kokeillaan teknologisia ratkaisuja ja yritetään pitää oma tukikohta tuotantolaitoksineen kasassa yhtä aikaa.

Tarinassa Ashley-niminen robotti-insinööri toimii yhdessä tekoälyllä varustetun Riggs-panssarinsa kanssa vihamielisellä Galatea 37-planeetalla. Ashley suhtautuu aggressiiviseen valloitukseen penseästi, muttei anna oman asenteensa estää tuhansien planeetan otusten lahtaamisessa: muuten peli olisi hyvin erilainen Riftbreakerin värikkääseen räiskeeseen verrattuna. Alun pienikokoinen aidattu tukikohta laajenee pala palalta suuremmaksi ja paremmin puolustetuksi kokokonaisuudeksi Riggsin painellessa pitkin maita ja mantuja uusien resurssien keräämiseksi ja louhimiseksi. Pääosin erilaisista hyönteisen oloisista otuksista koostuva alkuperäispopulaatio ei moista kuitenkaan hyvällä katsele.

Monien muiden pesänrakennuspelien tapaan alku on hidas ja edellyttää pelaajaa kaivelemaan tarvittavat rautamalmit ja muut käsin. Resurssien kasvaessa käsityöt vaihtuvat kaivoksiksi, energiantuotantolaitoksiksi ja automatisaatioksi. Mitä pidemmälle pelaaja etenee, sitä enemmän ja pahempaa vastusta tukikohdan porteille saapuu. Vaikka pelaajan tekoälypanssari onkin voimakas ja monenlaiseen asiaan muokattavissa, se ei ehdi joka paikkaan. Kattava tykkitorniverkosto onkin pakollinen kustannuserä.

Laajan teknologiapuun avaamisen myötä pelaaja saa käyttöönsä uusia aseita, rakennuksia ja apuvälineitä, jotka vaativat puolestaan uusia raaka-aineita. Tosin jotkin uusista keksinnöistä ovat jo avautuessaan vanhentuneita, joten ne kannattaa avata vain, jotta pääsee niitä seuraaviin vaiheisiin käsiksi. Osa edistyksen edellyttämistä resursseista on löydettävissä Galatean pinnalta, mutta monia varten pelaajan on matkustettava muille planeetoille. Galatea pistää onneksi paussinapin pohjaan Riggsin ollessa muualla, joten uutta etäpesäkettä rakennettaessa pelaajan ei tarvitse palata alkuperäistä tukikohtaansa puolustamaan.

Resurssienhallinta käy varsin työlääksi loppupelin puolella, sillä erilaisia materiaaleja on paljon. Se tuottaa taas hienoista ristiriitaa Riggsin ohjastamisen ja toimintapeliosuuden kanssa, sillä planeettojen öttiäisten hyökkäykset vievät välillä kaiken huomion eikä esimerkiksi sähkön kulutuspiikeistä tai meteorien tuhoamista energialaitoksista ehdi huolehtimaan. Tämä taas kytkee kaikki verkon tykkitornit pois päältä päästäen möröt sisään. Hektisyys kasvaakin välillä varsin sietämättömäksi, kun monta huonoa asiaa onnistuu kasautumaan päällekkäin.

Kaaoksen kannalta on hyvä, että ruudunpäivitys rullaa tasaisesti eikä arvioversion muutamaa kaatuilua lukuun ottamatta teknisiä ongelmia juuri ilmennyt. Tämä on erityisen huomionarvoista siksi, että Riftbreaker on kauneimmillaan todella näyttävää tuhon sinfoniaa. Sen suurimmat ongelmat piilevätkin pelin kahden perusidean eli toiminnan ja tukikohdan rakentelun tasapainottelussa sekä jaksotuksessa. Totaalisen tuhon vastapainona pelissä on myös vaiheita, jolloin mitään ei tapahdu ja pelaaja joutuu vain odottelemaan, että numerot kasvavat tarpeeksi isoiksi seuraavaa rakennusprojektia varten. Jos nauttii komeasta useamman pallon jonglöörauksesta yhtä aikaa, kannattaa antaa Riftbreakerille mahdollisuus.