Shin Megami Tensei V

Pelivuoden 2021 kääntyessä kalkkiviivoilleen voidaan todeta, että itämaisten roolipelien osalta kyse on ollut vähän ailahtelevasta ajanjaksosta. Kevään kovimmat ja kiinnostavimmat nimikkeet eli Nier Replicant ver.1.22474487139 ja Shin Megami Tensei III Nocturne HD Remaster olivat uudelleenjulkaisuja kahdesta varsin omaleimaisesta japanilaisesta roolipeliklassikosta, jotka olivat yhtäältä uudelle yleisölle mielekkäitä tapoja ottaa tuntumaa menneisiin hitteihin, mutta taas toisaalta tuttua huttua japanilaisten roolipelien pitkäikäisille ystäville. Syksyllä 2021 meininki on kuitenkin muuttunut peli peliltä kiinnostavammaksi, kun hurmaavan omalaatuinen Eastward ja näyttävän vauhdikas Tales of Arise ovat ansiokkaasti nostaneet tunnelman kattoon. Marraskuun puolivälin paikkeilla häämöttää se odotetuin kruununjalokivi eli Shin Megami Tensei V, joka ilmestyy yksinoikeudella Switchille.

Viides Shin Megami Tensei jatkaa vuonna 1987 debytoineen roolipelisarjan taivalta altavastaajan asemasta. SMT-kehittäjä Atluksen Persona-roolipelisarja, joka on erkaantunut Shin Megami Tensei -juuriltaan omaksi julkaisusarjakseen, pääsi viemään pelaajayhteisön sydämet vuonna 2016 julkaistulla vitososallaan, ja sittemmin ilmestyneet Persona 5 Royal -juhlajulkaisu (2019) ja Persona 5 Strikers -sivuseikkailu (2020) ovat pitäneet Phantom Thievesien edesottamukset pelaajien huulilla. Samalla onnekkaalla järjestysluvulla varustettuun Shin Megami Tensei -uutukaiseen kohdistuvat odotukset eivät ole hellittäneet vuosien saatossa, mutta Atlus on onneksi jaksanut pitää kynttilän vakan alla ja työstää kaikessa hiljaisuudessa viidennen Shin Megami Tensein valmiiksi. Okkultistisista teemoistaan ja häiriintyneestä huumoristaan tunnettu roolipelisarja ei lähde kosiskelemaan tarinallaan yhtään sen laajempia pelaajayhteisöjä kuin aikaisemminkaan, vaan omalaatuinen maailmanloppukertomus ammentaa itseensä huomattavan paljon uskonnollisia ja filosofisia teemoja. Shin Megami Tensei on kuitenkin pelimekaniikallisesti aivan yhtä suuri edistysaskel sarjassaan kuin Persona 5 oli omassaan tuodessaan urbaaniin roolipelikonseptiin tasoloikkamaisia osuuksia, ja tietyissä uudistuksissa lieneekin sulateltavaa sarjan vankimmille ystäville.

Shin Megami Tensei V alkaa, kun pelaajan itsensä nimeämä hahmo joutuu tokiolaisessa tunnelissa hortoillessaan onnettomuuteen, ja menettää tajuntansa tunnelin katon sortuessa. Heräillessään päähenkilöparka huomaa olevansa keskellä melkoista painajaista. Tokio on tuhoutunut, ja joka paikka on täynnä hiekkaa. Aavikkomaiseksi Netherworld-jättömaaksi muuttunut pääkaupunkiseutu on täynnä itseään demoneiksi kutsuvia hirviöitä ja yllättävän aggressiivisia enkeleitä, jotka käyvät noukkimassa päähenkilön koulukaverit talteen, ja niinpä ensimmäisenä tavoitteena onkin selvittää, ovatko kaverit turvassa vai vankeina.

Päähenkilöllä on kuitenkin oma sisäinen kamppailunsa käytävänään heti pelin alussa, kun Aogami-niminen henki ottaa hänet hallintaansa. Protagonistiparka ja Aogami yhdistyvät identiteetiltään Nahobino-olennoksi, jolla ilmeisesti tarkoitetaan shintolaisuudessa puolijumalan kaltaista oikeuden palvelijaa, eikä tällekään Nahobinolle ole napsahtamassa mitään pientä nakkia. Demonien hallitsemassa jättömaassa enkelien sissiarmeija pitää puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan, ja Netherworldin varjoisimmat sopukat ovat täynnä niin uusia uhkia kuin liittolaisiakin, joilla on omat käyttötarkoituksensa Nahobinon voimille.

Energiamiekalla ja sinisellä liehuletillä varustettu Nahobino on Atlusin peleille ominainen mykkä ja teräväkatseinen kaveri, johon on lorahtanut mukaan Persona 5 -sankari Jokerin akrobaattisuutta ja nopealiikkeisyyttä, joiden myötä pelaajan kelpaa tutustua Netherworldin puoliavoimiin ympäristöihin. Shin Megami Tensei V hylkää pelisarjan kolmannessa Nocturne-osassa nähdyt karttaruudut, joissa pelaaja liikkui postapokalyptisissä maisemissa pelimerkkimäisenä kuvakkeena, ja tilalla on huomattavasti vapaampaa liikehdintää avoimemmissa ympäristöissä. Nahobino viilettää menemään näyttävissä ulkomaisemissa, joissa on sivu- ja maisemareittejä mielin määrin. Viimeksi mainituissa ei ole mitään pahaa, sillä Shin Megami Tensei V on Atluksen julkaisuhistorian näyttävin peli. Netherworld on taivaanrannassa kajastavine surrealistisine näkyineen ja joka puolella kimaltavine ja pöllyävine hiekkoineen todella komea peli, joka kuuluu maaliskuussa julkaistun Monster Hunter Rise -pelin rinnalla pelivuoden puleeratuimmaksi Switch-julkaisuksi.

Varsin tasainen ruudunpäivitys ja komeat välianimaatiot kruunaavat kokonaisuuden, joka tosin jää vielä ennen julkaisua vartomaan yhtä merkittävää lisäystä. Japaninkielinen ääniraita nimittäin on tulossa ladattavaksi pelin ilmestyttyä, mutta englanniksi pelihahmoja tulkitsevat näyttelijät hoitavat hommansa suhteellisen pätevällä pieteetillä. Myös pelin äänimaailma ansaitsee suitsutusta, sillä demoneiden kiljahdukset sekoittuvat todella häiritsevällä tavalla Netherworldissa liikuttaessa kuuluviin ambient-henkisiin äännähdyksiin ja sähkökitaralla tuotettuihin riitasointuihin. Myös taisteluiden aikana möykkäävä musisointi tekee kuorolauluineen vaikutuksen, vaikka ne J-rock-henkiset sähkökitarat nostavatkin kaulaansa.

Meininki toimii hienosti sekä televisiossa että Switchin omalla ruudulla, mutta hieman ahtaasti aseteltu käyttöliittymä vie perusasetuksilla näyttävältä kuvasuunnittelulta jonkin verran pontta. Vasemmassa alakulmassa pyörivä karttaruutu ja oikean laidan valtaava koostegrafiikka sankarijoukon terveystiedoista haittaavat näyttävän pelimaailman maisemista nauttimista ja kokoluokan hahmottamista, mutta onneksi kartat ja statistiikat on helppo kytkeä asetuksista pois päältä. Atlus tuntuukin suunnitelleen Switch-silmäkarkkia tarjoilevasta pelistään kuin näyttökaappauksia varten tehdyn, sillä välinäytöksistä on helppo piilottaa R-painikkeella tekstilaatikot kokonaan pois hahmokuvauksia varten. Lupaavalta vaikuttava tarina keräilee kierroksia varsin verkkaisella tavalla unohtaen pelaajan taivaltamaan seikkailun alkupuolella Netherworldiin varsin pitkiksi ajoiksi niin, että pelaaja ei näe välianimaatioita todella pitkään toviin. Tarinallista sisältöä on kaiken kaikkiaan paljon vähemmän tarjolla kuin Persona-sarjan peleissä, joissa luolastojen koluamista tasapainotetaan kouluarjen käänteillä ja vapaa-ajalla hahmojen kanssa minglaamisella. Tämä Shin Megami Tensein tarinallinen karuus voi tulla yllätyksenä pelaajille, jotka ovat ottaneet Atluksen roolipeleihin ensituntumaa vaikkapa vitos-Personan välityksellä. Sitä vastoin meille PS2-aikakaudella SMT-kannuksiamme keräilleille meininki on hyvinkin tuttua kaikessa anteeksipyytelemättömyydessään.

Atlus on jonkin verran helpottanut pelaamista tavoilla, jotka tekevät Shin Megami Tensei V:n pelaamisesta toki sujuvampaa mutta vähän ristiriitaista huomattavasti karumpiin ja pelaajaa haastavampiin edellisosiin nähden - toisaalta nämä lisäavut ja -jeesit voi käydä kytkemässä milloin tahansa pois näkyvistä. Netherworldin nurkat ovat täynnä sankarijoukon terveyttä ja taikapisteitä parantavia energiapalloja, joita keräämällä terveystilanne paranee ilman pelisarjalle tyypillistä parannusrumbaa, jossa pelihahmoille saa juottaa jokaisen tappelun jälkeen lääkepulloja tai Amrita Soda -virvoitusjuomia. Muut parannusvaihtoehdot sijoittuvat Netherworldiin sijoitetuille Leyline Font -energiasuihkulähteille, joissa terveyttä voi kohentaa pientä maksua vastaan; myös pikamatkustus lähteeltä toiselle onnistuu, ja Leyline Fontin syvyyksiin katsova pelaaja voi myös ottaa yhteyden kaupankäynnissä ja hahmonkehityksessä auttaviin liittolaisiin.

Pelin edellä mainittu minikartta on asettelullisen ongelmallisuutensa lisäksi vähän turhan hallitseva lisä pelimaailman tutkimisessa, sillä kartalle päivittyvät näkyviin kaikki kerättävät aarteet ja kohdat, joissa Nahobinon rinnalle ajoittain tulevat Quest Navigator -kaverit voivat käydä tonkimassa hiekasta salaisuuksia. Asutuskeskuksissa kartasta taas on apua siinä mielessä, että pelaaja voi tsekata kartassa ympärillään olevien puhekuplien väristä, keille NPC-hahmoille on käynyt jo juttelemassa ja kenelle ei. Yhtäältä tämä kartan tietorikkaus tekee Netherworldiin perehtymisestä ja tutkimisesta entistä innostavampaa ja kiinnostavampaa, mutta toisaalta kentällä aarteiden perässä laukkaavaa Nahobinoa ohjatessani tulin miettineeksi, että pelaanko nyt Shin Megami Tensei -sarjan uusinta osaa vai perusmallin hiekkalaatikkoseikkailua, joka rojauttaa pelaajan niskaan melkoisen määrän tekemistä ja löytämistä?

Viidennen Shin Megami Tensein suunnittelulliset uudistukset tuntuvat liittyvän pelialalla vallalla olevaan trendiin, jossa vilttiketjussa viritelty pelisarja palaa rakenteeltaan entistä avoimemmaksi ehostettuna. Toisaalta taas on kiinnostavaa, että Atlus on kokeillut avarampien pelimaailmojen kanssa hiljattain. Netherworldissa samoilu tuo mieleen tämän vuoden helmikuussa länsimaissa julkaistun, Tecmon kanssa yhteistyössä toteutetun, Persona 5 Strikers -toimintapelin, jossa varjovarkaat liikkuvat areenamaisen avarissa palatseissa ryöstökeikoilla. Tiukan lineaarisen vitos-Personan jälkeen avoimempi rakenne tuntuu vähän erikoiselta Strikersin tarinan varkausteemoihin yhdistettynä, mutta on kiinnostavaa, että samanlaiset kenttäsuunnitteluratkaisut ovat läsnä myös viidennessä Shin Megami Tenseissä. Aika ja pelaajayhteisön reaktiot tämänkertaiseen SMT-satsiin tulevat varmasti vaikuttamaan siihen, minkälaisiksi Persona- ja Shin Megami Tensei -sarjojen kuudennet osat sitten aikanaan muotoutuvat.

Edellä mainitut ääni- ja kuvasuunnittelulliset ratkaisut kaikessa persoonallisessa häiriintyneisyydessään pitävät viidennen Shin Megami Tensein perusvireen sarjalle tutuissa omintakeisissa ja pelottavissakin sfääreissä, ja se tärkein piirre on edelleen tallella: taistelut ovat vuoropohjaisia! Nahobino ja tämän puolelleen neuvotteluiden kautta lahjomat demonit muodostavat yhdessä neljän taistelijan kokoisen sankarijoukon, joka iskee uskonnoista ja mytologioista ammennettujen vihollisten niskaan SMT-kaavan mukaisesti vastustajien jalat veteliksi vetäiseviä elementtitaikoja. Vuoropohjaisesti toiminto kerrallaan etenevät tappelut eivät oikeastaan tarjoa kauheasti yllätyksiä tai käänteitä edes tappeluiden aloituksen suhteen: mikäli pelaaja onnistuu huitaisemaan kentällä kekkuloivaa vihollista miekalla, taistelu alkaa sankarijoukon hyökkäysvuorolla.

Tällä hetkellä valittavissa olevista vaikeustasoista lepsuin eli Casual-taso pysyy haastekäyrältään melkoisen miellyttävänä, kunhan pelaaja muistaa tutkia pelimaailmaa kehittäen hahmojaan sivutehtävien suorittamisen muodossa; sitä vastoin pomotaistoissa isommat konnat tuntuvat kestävän kurmotusta huomattavankin paljon, mutta onneksi se ainoa mekaniikallinen uudistus toimii touhun piristäjänä ja suoranaisena hengenpelastajana tiukemmilla vaikeustasoilla. Vihollisten heikkoihin kohtiin osuvia elementtitaikoja loihtiva sankarijoukko kerää tappeluiden aikana itselleen erikoisliikemittariin taikavoimaa, ja mittarin täytyttyä pelaaja voi langettaa sankarien ylle huomattavan voimakkaita lisäominaisuuksia. Omaksi suosikikseni nousi kyky, jonka myötä Nahobino ja kaverit lasauttelevat voimakkuudeltaan kriittisiä iskuja yhden vuoron ajan, ja Critical-manööverit tuottavat järkevästi pelattuina lisähyökkäysvuoroja melkeinpä loputtomiin. Tätä kykyä käytin pitkäksi ennakoimani matsin alussa, kun Nahobinolla oli mahdollisuus pieksää vastustajaa vastustajan heikoksi vetävillä elementtitaioilla ja antaa kavereille tilaisuuksia käyttää vuoroja suojataikojen levittämiseen ylleen.

Viides Shin Megami Tensei tulee varmasti jossain määrin jakamaan pitkäaikaisimpien fanien mielipiteitä, mutta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tässä olisi jälleen yksi väkevä ja persoonallinen lisäys Switch-konsolin laadukkaaseen roolipelivalikoimaan. Lokakuussa julkaistun Disco Elysiumin Switch-version ja viidennen Shin Megami Tensein myötä astetta synkempien ja sakeampien roolipelien ystäville on tarjolla kaksi todella kovaa pakettia pukinkonttiin.