Bloodshore

Lokakuussa 2021 Netflixin suursuosioon päässyt Squid Game -sarja pamautti kuolettavan Battle Royale -joukkueurheilun takaisin viihteen maailmankartalle. Eteläkorealainen hittisarja osasi hienosti käsitellä dystooppisten teemojen lisäksi tappopelien dynamiikkaa ja hahmoparkojen henkistä kasvua omalaatuisen huumorin ja psykologisten sävyjen avulla. Squid Game jatkoi luontevasti ja kiinnostavasti synkän tulevaisuuden viihdekäsitysten esittämistä Koushun Takamin romaaniin perustuvan Battle Royale -leffan (2000) sekä Suzanne Collinsin Nälkäpeli-nuortenromaaneihin nojanneiden Hunger Games -elokuvien (2012-2015) jalanjäljissä.

Elävää kuvaa aiemminkin peleissään käyttänyt Wales Interactive -pelifirma lähtee selvittämään Bloodshore-uutukaisessaan sitä, miten hyvin pelaajat pitävät pään kylmänä ja valinnat eloonjäämistä tukevina pelissä, jossa kaikki ovat kaikkia vastaan huikean rahasumman perässä. Bloodshore ei keksi Battle Royale -konseptia uudestaan, mutta on värikäs ja vauhdikas tarinavetoinen täsmäpommi kaikessa viihdyttävyydessään ja överiydessäänkin.

Bloodshoren alussa supersuositun KILL/stream-kisan uusin kausi on alkamassa, ja aina vain hurjemmiksi kasvaneet tuloerot ikuisesti jatkuvia taloudellisia taantumia myöten tuottavat kisaan tykinruoaksi onnenonkijoita, joilla ei ole mitään menetettävää ja joiden karuja kohtaloita työssäkäyvät sitten seuraavat älylaitteistaan. Viisikymmentä kisaajaa patistellaan autiolle saarelle, jossa kilpailijat voivat joko joukkueittain tai sitten yksinäisinä susina ottaa mittaa toisistaan. Pelaaja asettuu näyttelijänuransa illankoitossa kärvistelevän Nick Romeron (James Palmer) saappaisiin. Hahmo on viettänyt parhaat päivänsä kliseisen, mutta kulttisarjan asemassa paistattelevan, teiniromanssin pääosassa, ja tunnettu Nick nousee katsojien ennakkosuosikiksi. Nick laskeutuu saarelle kymmenen joko valmiiksi tärähtäneen sekopään tai sitten toimintapeleistä kannuksensa keränneiden striimaajien joukossa, joiden kanssa on mahdollisuus hieroa tuttavuutta tai haistattaa pitkät ennen varsinaisen pelin alkamista. Nickillä on kuitenkin omat tavoitteensa KILL/streamissa pärjäämisen suhteen, eivätkä näyttelijäveteraanin aikeet herätä varsinaisesti ihastusta katsojissa tai liittolaisissakaan.

Elävillä näyttelijöillä ja Etelä-Walesin jyhkeillä ulkomaisemilla höystetty peli koostuu pelkästään videokuvasta, eikä meno ole yhtään hullumman näköistä. Harkitun monimuotoinen hahmokatras ja kuvasuunnittelultaan värikäs meininki näyttävät tuotantoarvoiltaan erehdyttävästi keskisuurelta Netflix-tuotannolta, ja pelaajan tekemien valintojen ympärille rakennettujen kohtausten välissä nähdään kiinnostavia montaaseja Bloodshoren maailmasta, jotka avaavat entistä enemmän sitä, minkälaisessa yhteiskunnassa KILL/streamin kaltainen tappoviihde on jollain yleisellä tasolla hyväksyttävää.

Teknisiä ja toteutuksellisia ongelmiakin on valitettavasti mukana: huomasin videopätkien puuroutuvan ja rakeutuvan ajoittain tavalla, joka muistuttaa ikävästi suoratoistopalvelulaatuisen sarjan katsomista. Myös Bloodshoren onnettoman pienet tekstitykset ärsyttävät, mutta suurin tekstikoko toimii mukiinmenevän kokoisena kirjasinkokona, jotta tarinan seuraaminen onnistuu. Huomasin myös pelin PS4-version latailevan parin sekunnin verran valinnan tekemisen jälkeen ruksuttaessaan kyseiseen vaihtoehtoon liittyvää videopätkää ruudulle, mikä on hassua, sillä graafisesti kyseessä ei pitäisi olla konsolille asennetun videoleikkeen pyörittämistä suurempi savotta. Ennen julkaisua peliin pusketut päivitykset ovat tehneet kuvan kulkemisesta aina vain soljuvampaa, joten luottaisin siihen, että Bloodshore pyörii tulevaisuudessakin vielä sujuvammin.

Bloodshoren juoni ja maailman salaisuudet ovat hieman yllättäen kokonaisuuden kiinnostavimpia osia, vaikka pelikertojen rakenne ei välttämättä aina palvele tarinan parhaita puolia. Peli on tarkoitettu kaikkien loppuvaihtoehtojen löytämistä ja tarinapolkujen kulkemista silmällä pitäen pelattavaksi useampaan kertaan, ja tietyt sisällölliset ratkaisut aiheuttavat hyvistä puolistaan huolimatta pelaajalle sen tunteen, että Bloodshorea ei tee välttämättä mieli kokeilla ihan heti uudestaan.

Blooshoren pelikerrat kun alkavat varsin pitkällä alustusvaiheella, kun Nick yöpyy kymmenen muun kisaajan kanssa saarella ennen kisailun varsinaista alkamista, ja ensimmäisellä pelikerralla verkkaisempi aloitus puolustaa paikkaansa. Hahmot saavat kunnolliset ja kiinnostavat esittelyt, ja keskushenkilönä toimiva Nick herättää pelaajan mielenkiinnon salaisilla tavoitteillaan ja yleisellä ärsyttävyydellään. KILL/stream-kuvioihin liittyvät huhut, salaliittoteoriat ja tunteet nousevat yhteisen leiritulen ääressä aika äkkiä pintaan, ja parilla ekalla läpipeluukerralla näitä on kiva kuunnella, mutta myöhemmillä kerroilla huomasin toivovani, että Nick ja kumppanit pääsisivät vähän nopeammin itse asiaan. Ryhmäytymiseen ja pelihahmoihin tutustumiseen satsaaminen on itsessään hieno juttu, mutta noin muuten kaiken tiedon pelin alkuun sullominen tekee touhusta turhankin raskassoutuista.

Myös itse KILL/streamin pelaaminen on vähän kaksijakoinen kokemus. Peli ei vaivaudu keksimään battleroyalemaisia lähtökohtia uudestaan, vaan luottaa siihen, että pelkästään muiden joukkutovereiden kanssa työskenteleminen takinkääntöineen ja varustejahteineen kantavat. Nimenomaan Squid Gamen nerokkaan kauhistuttavuuden jälkeen olisin odottanut nimenomaan tältä saralta enemmän esimerkiksi niin, että pelaajan pitää tehdä kohtalokkaita valintoja yhteisten ryhmämuotoisten ponnistusten tai sitten epäsovun kylvämisen suhteen. Nickin oma soolo-operaatio KILL/streamin salaisuuksien selvittämiseksi ei tunnu sekään pääsevän kunnolla päivänvaloon.

Pelivalikossa voi perehtyä valintojen seurauksena syntyneeseen numerodataan siitä, mikä Nickin tai koko tiimin suosion, moraalisen kantokyvyn ja asetilanteen kaltaisen ominaisuuden laita on, mutta nämä tilastot eivät juuri kerro mitään konkreettista pelin etenemisestä, eikä niiden funktiota avata missään vaiheessa. Reilun tunnin mittaiset pelisessiot päättyvät myös vähän puolivillaiseen yhteenvetoon siitä, montako valintaa pelaaja on tehnyt, ja miten iso osa avattavissa olevista videoleikkeistä on nähty pelikerran aikana. Parin ensimmäisen kierroksen aikana sain auki kohtauksista noin 50-100 videoleikettä per pelikerta, ja tuntui kieltämättä siltä, että olen vasta raapaissut tiettyjen skenaarioiden toteutumisvaihtoehtojen jäävuoren pintaa. Bloodshore ei kuitenkaan esitä Telltale Gamesin episodipelien jaksojen lopusta tuttua yhteenvetoa siitä, minkälaisia valintoja pelaaja on tehnyt tietyissä kohdissa, ja kaiken kaikkiaan Bloodshore ei anna kovin kaksisia tai pelaajan mielenkiintoa kutkuttelevia lähtökohtia uudelle kierrokselle.

Mikäli Squid Gamen mahdollinen jatkokausi tuntuu olevan liian kaukana hamassa tulevaisuudessa, Bloodshore onnistuu tiivistämään Battle Royale -touhun merkittävimmät ominaisuudet ja omituisuudet yhteen pelipakettiin.