The Legend of Zelda: Skyward Sword HD

Nintendon The Legend of Zelda -pelisarja on nimensä mukainen elävä legenda, jonka pääosien ja lukuisten sivuseikkailujen myötä jo parikin pelaajapolvea on ehtinyt hyöriä Hyrule-fantasiamaailmassa jo 35 vuoden edestä. Pelaajayhteisöiltä ei ole kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että Nintendo on ainakin tähän asti pitänyt Zelda-sarjan synttärikakkua vakan alla epäilyttävänkin pitkään ilman ihmeempiä juhlallisuuksia - Switch-konsolille heinäkuun 2021 puolivälissä uusiksi terävöitetty Skyward Sword vaikuttaa tällä hetkellä olevan ainoa juhlan paikka, ellei mukaan lasketa ensi vuodeksi luvattua Breath of the Wild -jatko-osaa. Skyward Swordista Wiillä kovasti tykänneenä palasin mielelläni Zelda-sarjan kronologisille juurille, joita aika tosin on jo vähän päässyt järsimään.

Vuonna 2011 Zelda-sarjan 25-vuotissynttäreille karauttanut Skyward Sword ei ole näin vuosikymmentä myöhemminkään yhtään hullumpi juhlakalu, vaikka vastaanotto olikin taannoin vähän ristiriitainen. Wiin joutsenlauluksikin tituleerattu Skyward Sword tuntui jääneen Wii-konsolin kalkkiviivoilla ilmestyneen laadukkaan pelivyöryn jalkoihin, kun samoihin aikoihin ilmestyneet Xenoblade Chronicles (2010) ja The Last Story (2011) osasivat ansaitusti rohmuta osansa pelimedian huomiosta ja pelaajien hurmoksesta. Zelda-pelien laatujoukossa Skyward Sword on unohtunut legendaarisen Twilight Princess -edeltäjänsä (2006) ja uudistusmielisen Breath of the Wild -seuraajansa (2017) välimaastoon, vaikka pelillä onkin ollut näin retrospektiivistä vinkkelistä tarkasteltuna aivan omanlaisensa merkitys Zelda-pelien historiassa.

Aikoinaan niin liikkeentunnistusominaisuuksistaan kuin itseään toistavasta rakenteestaan ristiriitaista palautetta saanut Skyward Sword jäi viimeiseksi vanhan koulukunnan kolmiulotteiseksi Zeldaksi, jonka lineaarisuuden ja juonivetoisuuden Breath of the Wild -seikkailu puhkui ja puhalsi tiehensä menestyksekkäästi. Kukapa tietää, olisiko Nintendo uskaltautunut uudistamaan Zelda-sarjaa niinkin radikaalisti avoimemman seikkailemisen suuntaan ilman Skyward Swordin keräämää kritiikkiä? Toisaalta taas on kiinnostavaa, että monet Breath of the Wildin ominaisuuksista esiteltiin jo aikoinaan Skyward Swordin puolella - pyöreänvihreä stamina-mittari ja Sailcloth-rievun varassa liiteleminen olivat tuttua huttua jo vuonna 2011. Skyward Swordissa on niin ikään mukana Twilight Princessista tuttuja kohtia ja ideoita, joiden rooli kokonaisuudessa ei kuitenkaan ole aina luontevin mahdollinen.

Tarinan puolesta Skyward Sword sopii Zelda-juhlapäiviin jo toisen kerran, sillä pelin tarina kertoo yksinkertaisesti siitä, miten Hyrulen fantasiamaailma luotiin Master Sword -säilän syntyperää unohtamatta. Eeppisen luomiskertomuksen vastapainoksi juoni pysyttelee kuitenkin miellyttävän hahmovetoisena - Zelda-neito ja Link muodostavat seikkailun pääparin, jonka vuorovaikutusta on myös David Caballeron ollut arvionsa perusteella ilo seurata. Myös muut Skyward Sword -hahmot tekevät olemuksillaan ja luonteillaan vaikutuksen kultasydämistä Groose-kiusankappaletta ja salmiakkikuvioita suosivaa Ghirahim-konnaa myöten, sillä kullekin tyypille on varattu omanlaisensa kehityskaari tarinan lomassa. Skyward Swordin suurimpiin tarinallisiin saavutuksiin lukeutuu tenhoavan tarinan kertominen ilman ääninäyttelyä tekstilaatikoiden ja hahmojen eleiden varassa, ja niiden laadukkaan toteutuksen myötä en olisi kaivannut ääneen puhuttua dialogia tähän remasterointiin Breath of the Wildin hengessä. Pelin soundtrack on täynnä hienoja eeppisiä orkesteriralleja, jotka ovat ansaitusti keränneet vuosikymmenen aikana ympärilleen kulttistatuksen aina pelin tunnusmelodiaa myöten, jossa lyyran kielet soivat edelleen kauniisti.

Zelda-sarja on aina nojannut vakaasti fantasian ja puskakomedian puolella viihtyvän draaman yhdistelmään, mutta Skyward Sword lienee yksi onnistuneimmista kerronnallisista komboista, joita Nintendon tallissa on sepitetty. Kiinnostavilla hahmoilla ja aikoinaan niin vallankumouksellisilla asetelmilla höystetty tarinointi kannattelee kokonaisuutta hienosti. Skyward Swordin Zelda otti sympaattisuudessaan ja aktiivisessa toimijuudessaan selvän pesäeron Twilight Princess -edeltäjän Zeldaan, joka tuntui lähinnä Linkin silloisen maailmanpelastusoperaation luotettavalta mutta etäiseltä kenraalikuvernööriltä. Skyward Swordissa Link lähtee turvallisesta Skyloft-taivaskaupungista selvittämään, mihin pilvien läpi linturatsuineen pudonnut Zelda on joutunut, mutta puhdasverisen pelastusoperaation sijaan Linkillä on täysi työ pysytellä muinaisesta salajuonesta vihille päässeen sankarittaren perässä. Zeldan kannoilla seikkaileminen tuo kiinnostavan lisäteeman lineaariseen seikkailemiseen kauniilla ja kiinnostavilla mannuilla, vaikka pelin loppupuolella odottava vanhanaikaisempi juonenkäänne torppaa Zeldan toimijuuden vähän tympeällä tavalla.

Edellä mainittu Skyloft-taivaskaupunki toimii seikkailun keskipisteenä, jossa riittää uutta tutkittavaa ja löydettävää Linkin laajentuvan apuvälinevalikoiman ansiosta. Myös taivaalla leijuvat pienemmät taivassaaret ovat täynnä kiinnostavaa sivutekemistä pikkuaarteiden tonkimisesta vähän isompiinkin oheisseikkailuihin. Loftwing-lintujen siivittämä taivasmaailman tutkiminen on varsin tyydyttävää kaikessa vauhdikkuudessaan verrattuna Twilight Princessin ja Breath of the Wildin laadukkaasti toteutettuihin mutta vähän yllätyksettömiin hevosteluihin. On tietysti kutkuttavaa, että Breath of the Wildin jatko-osan trailerissa on livahdellut näkymiä pilvien yläpuolella lipuvista raunioista ja muista rakennelmista hieman Skyward Swordin hengessä. On kiinnostavaa nähdä sitten ensi vuonna, miten Skyward Swordista selvästi innoittunut kenttäsuunnittelu toimii tulevassa eeppisessä ja ilmeisen avoimessa seikkailussa.

Skyward Sword juoksuttaa pelaajaansa turhan paljon samoissa peliympäristöissä hieman epäjohdonmukaisin ja tarkoituksettomilta tuntuvin syin. Tarina etenee Linkin ja Zeldan edesottamusten myötä siihen pisteeseen, että kukin pelialueista pitää käydä vapauttamassa pimeyden vallasta, ja sehän pitää tehdä hieman Twilight Princessin susi-Linkinä pelattavia kohtia henkivinä osioina. Nämä kohdat eivät kuitenkaan päästä pelaajaa tutkimaan tuttuja nurkkia vapaasti kuten Twilight Princessissa, vaan kyse on rajatummista ja haastavammista kohdista, joissa Linkin pitää väistellä nopeita ja vikkeliä vartijaolentoja. Yksikin osuma kyseisiltä vastustajilta palauttaa Linkin osion alkuun, joten parin itkupotkuraivarin aiheuttaneen epäonnistumisen jälkeen kyynelrihmastot versovat lähinnä pelaajan naamalla.

Nintendo olisi saanut pyyhkäistä nämä kyyneljahdit pelihistoriaan Skyward Swordista, johon samojen alueiden pimeillä versioilla juoksentelu ei tunnu sopivan yhtään, vaan kyseiset simputtavat surmanjuoksut tuntuvat nykypäivänä entistä enemmän seikkailua tietoisesti pidentäviltä ja venyttäviltä osioilta. Twilight Princessissa kyseinen kohta sopi pimeyden ikeestä alue kerrallaan vapautettavien pelialueiden tutkimiseen, kun pelaaja otti uusiin nurkkiin tuttavuutta niiden vaarallisessa ja synkässä muodossa, mutta näin päin ja tässä kontekstissa touhu ei kyllä tee vaikutusta.

Toinen Skyward Swordin itseään toistava piirre kytkeytyy osaan pomotaistoista. Luolastojen kliimaksikohtina toimivat mittelöt toimivat pääasiassa varsin hyvin, ja itämaistyylisen temppelin loppupomo kuusine miekkakäsineen lienee yksi sarjan hauskimmista ja tyydyttävimmistä tyypeistä unohtamatta merirosvolaivaluolaston keulassa tapahtuvaa välipomomatsia. Sitä vastoin juonen kannalta erittäin oleellisen Imprisoned-pomovastuksen kellistäminen maakuopassa voisi ollakin hauskaa sillä ensimmäisellä kerralla, mutta parin lähes identtisen monttumatsin aikana joy-coneilla tekee mieli sihdata Loftwing-lintua. Kokonaisuus olisi hyötynyt jo kymmenisen vuotta sitten itseään toistavien peliosioiden karsimisesta, ja niiden merkitys on vuonna 2021 entistä kyseenalaisemmalla tasolla. Nintendo on lähtenyt selvästi pitkittämään sinänsä mittavaa seikkailua näillä peliosioilla, mikä on harmi, sillä kiinnostavaa pelattavaa kyllä piisaisi useammaksi kymmeneksi tunniksi ilman näitä kohtiakin.

Visuaalisesti terävöitetty Skyward Sword on skarpissa Switch-ulkoasussaan vähän ristiriitainen tapaus - kuulun niihin harvoihin, jotka aikoinaan tykkäsivät kieltämättä Davidin mainitsemasta sotkuisesta vesiväri-ilmeestä, jonka Nintendo oli vetäissyt taivasseikkailun päälle peittämään yksinkertaista grafiikkaa ja karuja hahmomalleja. Kyseinen filtteri kuitenkin teki pelin pirtsakan värimaailman tarkastelusta ja teknisesti vaatimattomien maisemien ihailusta astetta tyydyttävämpää melkeinpä pointillismin puolella käyvän tyylin ansiosta. Skyward Swordin maisemat ja rakennukset saivat siis ylleen yksittäisistä väripilkuista koostuvan pintavärityksen, joka näyttää läheltä katsottuna kaoottiselta mutta kaukaa varsin yksityiskohtaiselta ja kauniilta, ja Wii-version kuvaa hallinnut filtteri loi meininkiin melkeinpä maalausmaisen rosoisen vaikutelman. Ymmärrettävästi teräväpiirtokäsittelyssä moinen filtteri näyttäisi kököltä ja epätasaisuudessaan amatöörimäiseltä, ja ilmeisesti siksi se onkin poistettu Skyward Swordin Switch-versiosta.

Valitettavasti samalla pelimaailman autiot maanpinnat ja yksinkertaiset hahmomallit törröttävät maisemista vähän kiusallisesti, ja vuonna 2021 Skyward Sword näyttää paljaudessaan kehnoimmillaan pikemminkin PS2-ajan tuotteelta. Seiniin ja muihin pintamateriaaleihin on jäänyt ammoisesta pointillistisesta visuaalisesta ilmeestä muistuttavia ja vähän orvonoloisia värillisiä pisteitä, jotka eivät yksityiskohtaisuudessaan aivan sovi yhteen Skyward Swordin skarpin ja kliinisen uuden ilmeen kanssa. Nintendon olisi ehkä kannattanut uusia grafiikkaa huomattavasti laaja-alaisemmin tai sitten pitäytyä huomattavasti kokonaisvaltaisemmin vanhoissa suunnitteluratkaisuissa.

Sama kompromissihenkisyys leimaa myös ohjattavuutta ja tavallisella ohjaimella tapahtuvaan pelaamiseen liittyviä ohjainkomentoja, joihin Skyward Sword -konkareilla on kieltämättä totuttelemista. Skyward Sword toimi aikoinaan vallankumouksellisena ja mielipiteitä jakaneena seikkailuna yhdistellessään Wii Sports -bilepeleistä tuttuja liikkeentunnistustoimintoja enemmän tosipelaajille suunnattuun sisältöön. Liikuttavat lisäominaisuudet tekivät Skyward Swordista varsin kouriintuntuvan seikkailun miekanheilutteluineen, pommien heittelyineen ja jousiammuntoineen, jotka sujuivat suhteellisen ongelmitta Motion Plus -jatkopalalla varustetulla Wiimote-kapulalla ja Nunchuk-lisäohjaimella. Wiillä kaksiosaiselle ohjaimelle jaettu Skyward Sword sopii Switchillä käteen niin ikään kahden joy-con-kapulakokonaisuuden muodossa. Uudesta Skyward Swordista voi nauttia television puolella niin Pro Controller- ohjaimella kuin Handheld-tilassa Switchin ruutuun kytketyillä joy-coneilla, jolloin käytössä on tavanomainen ohjaimella tapahtuva ohjaaminen vailla liikkeentunnistustoimintoja.

Näin Skyward Sword -veteraanina olin syvimmällä mukavuusalueellani kaksi joy-conia kädessäni, joista vasemmanpuoleisella voi tyrkkiä kilpeä vihollisten iskujen suuntaan ja oikealla miekka heiluu ajoittaisesta jäykkyydestään huolimatta suhteellisen hyvin, vaikka signaalialue on kovin lyhyt. Sohvanpohjalla miekanheiluttelu meinaa välillä katketa siihen, että joy-con ei välitä tietoa liikkeistäni Switchille asti. Myös Y-painikkeella tapahtuvaa uudelleenkalibrointia saa Caballeronkin mukaan kieltämättä tehdä säännöllisin väliajoin ja viimeistään ennen miekkamittelön alkua. Pelaajan säilänheiluntaa jäljittelevä liikkeentunnistusmiekkailu on kieltämättä tyydyttävää ja hauskaakin, mutta homma toimii aika hyvin myös perinteisellä ohjainohjauksella, jolloin miekka tottelee ohjaimen oikeaa tattia. Pro Controller -ohjaimen oikealla tatilla viuhuva miekka tottelee komentoja joy-coneilla heilumista vähän luotettavammin, mutta olin kyllä Wii-taustani takia enemmän kotonani liikkeentunnistusominaisuuksien äärellä. Selkeät miekkatutoriaalit kannattaa käydä läpi Skyloftin punttiksella ennen seikkailuun säntäämistä niin liikkeentunnistuksella kuin ilmankin, mikäli peliä tullaan pelaamaan vaihtelevasti molemmissa pelimuodoissa.

Ihmettelin käyttöliittymällisestä näkökulmasta sitä uudistetun Skyward Swordin kanssa, että liiketunnistuksen varassa pelatessa ohjaimen oikea tatti jää luonnollisesti miekanheilutuksesta tyhjäksi, ja oikealla tatilla voi liikuttaa joy-coneilla pelatessa pelin kameraa. Vapaa kamera ei lukeutunut alkuperäisen Skyward Swordin ominaisuuksiin, ja en juurikaan käännellyt itse kuvakulmaa Switch-versiossa, sillä kameramiehen saa palautettua Linkin taakse L-olkapainikkeella aivan yhtä kätevästi. Muut automaattisen tallennuksen, ohitettavien välinäytösten ja olemattomien latausaikojen kaltaiset uudistukset ja parannukset tekevät Skyward Swordista entistä sulavamman pelielämyksen ja ehdottomasti pelikelpoisimman version tästä modernista klassikosta.

Switch-konsolille teroitettu ja terävöitetty Skyward Sword on mainio osoitus siitä, että astetta kiistanalaisemmatkin Zelda-pelit ovat laadukasta seikkailupelattavaa, josta ei puutu hienoja juonenkäänteitä, kiinnostavia salaisuuksia ja mainioita hahmoja unohtamatta edelleen hienosti pelittäviä miekkailu- ja muita pelimekaniikkoja. Toivottavasti Zeldan ja Linkin 35-vuotistaitelijajuhlien aikana saisimme Switchille myös mahdollisesti remasteroituja juhlakaluja Breath of the Wildin jatko-osaa odotellessa, sillä Zelda-sarjan karismaattinen sankarikaksikko aisapareineen ja arkkivihollisineen ansaitsisi komean uran myötä huomattavasti näyttävämpää juhlintaa kuin mitä Nintendo on silmäteräsarjalleen tähän asti suonut.