Kane & Lynch: Dead Men

Tanskalainen IO Interactive tunnetaan parhaiten Hitman-peleistään. Sarjalla on vankka fanipohja, joten Kane&Lynch: Dead Meniin kohdistui kohtuullisia odotuksia. Moni muistaa myös mukiinmenevän Freedom Fighters-räiskinnän, jolla on enemmän yhteistä Kane&Lynchin kanssa kuin Hitmaneilla.

Kane&Lynch on väkivaltainen ja tyly kostotarina. Pelin päähahmot ovat murhamiehiä ja linnakundeja. Kane on menneisyyttään katuva palkkasotilas ja alistunut saamaansa kuolemantuomioon. Lynch on mielisairas rikollinen, jolla pimahtaa päässä jos pillerit jäävät ottamatta. Herrojen verinen taival alkaa Kanen entisten työtoverien väijyttäessä kaksikon vankikuljetuksen. Kane halutaan laittaa taas töihin, kidnapatulla perheellä painostaen. Lynchin tehtävänä on seurata ja avustaa Kanea, ja varmistaa että käsketyt hommat hoituvat. Pian kaksikko kuitenkin ajautuu vastatusten vapauttajiensa kanssa ja Kane päättää tuhota palkkasotilasringin. Lynchin ainoa toivo on auttaa Kanea ja toivoa homman onnistuvan.

Kane&Lynchin kuvakulma on Hitmanien tapaan pelihahmon ulkopuolella. Modernia otetta on haettu jättämällä hahmo kuvan laitaan samaan tapaan kuin Resident Evil 4 ja Gears of War -peleissä. Näihin merkkiteoksiin verrattuna Kane&Lynch: Dead Men on kovin vaatimatonta kamaa.

Peliin on haettu karheaa uskottavuutta tekemällä hahmoista suhteellisen kuolevaisia. Vähänkin rajumpi luotikuuro kaataa pelaajan ripeästi. Suojautuminen ja suojasta tulittaminen on siis tärkeä osa peliä. Pelihahmo kiinnittyy automaattisesti sopivien suojien, kuten pylväiden, nurkkien ja huonekalujen, taakse Mekaniikka on ontuva; ahtaissa paikoissa liikkuminen on kömpelöä hahmon suojautuessa pelaajan tahtomatta. Suojan takaa ampuminen tökkii, sillä luodit ropisevat liian usein suojana toimivaan tolppaan tai autoon. Tätä ongelmaa on jossain muodossa kaikissa kolmannen persoonan ampumapeleissä, mutta Kane&Lynchissä tavallista enemmän runsaan suojautumisen takia.

Pelaaja voi komentaa mukana seuraavia liittolaisia - siis yleensä vähintään Lynchia - ristiohjaimesta yksinkertaisilla komennoilla. Komentoja harvemmin oikeasti tarvitsee, mutta silloin tällöin niistä saa taktista etua. Suurin apu tekoälykavereista on kuitenkin liikaa kuritusta saaneen pelaajan elvyttäjinä. Kane&Lynchissä "kuoleminen" peruutetaan adrenaliiniruiskeella, jonka tekoälytoveri käy tuikkaamassa pelaajaan automaattisesti. Piikitysten välilä pitää kuitenkin kulua jonkin aikaa, sillä liika adrenaliini käy sydämen päälle ja johtaa kohtalokkaaseen yliannostukseen.

On vaikea sanoa loppuiko IO Interactivelta ideat kesken rikollisteeman kanssa, sillä loppua kohti peli muuttuu suoranaiseksi sotapeliksi. Pelaajan rinnalle tulee koko joukko kanssataistelijoita ja vihollisilta alkaa löytyä konekivääripesäkkeitä, panssariajoneuvoja ja rynnäkkökoptereita. Pelityylin muutos toimii vaihtelun kannalta kohtuullisen hyvin, etenkin em. Freedom Fightersin ystäville.

Vihollisten passiivinen tekoäly tekee etenemisestä helppoa, etenkin jos malttaa edetä vaikeimmissa kohdissa hitaasti ja kellistää vihollisia yksi kerrallaan. Säännöllisesti suojiensa takaa kurkistelevien vihollisten hengiltä posauttelu ei vain ole kovin jännittävää. Se on kohtuullisen suuri ongelma räiskintäpelissä. Silloin tällöin suojan takaa selvästi näkyvät viholliset ovat haavoittumattomia ja osumat alkavat rekisteröityä vasta vihollisen "paljastaessa" itsensä vaihtamalla ampuma-asentoon. Graafisesti peli on selvästi vanhentuneen näköinen ja hahmot uppoavat toisiinsa ja seiniin tuon tuostakin. Musiikki on paikoitellen suorastaan huonoa, mikä on yllättävää maineikkaan säveltäjän, Jesper Kyddin, aiemman tuotannon huomioiden.

Mutta on Kane&Lynchissä hyvääkin. Peli on erityisesti suunniteltu pelattavaksi yhteispelinä kaverin kanssa. Se on aina hyvä ja hauska ominaisuus, ja pidentää pelin ikää selvästi. Pelaajan eteneminen tallennetaan tiuhaan, joten satunnaiset äkkikuolematkaan eivät kismitä kohtuuttomasti. Eteneminen on myös hyvin selkeää ja suoraviivaista, pelaajan ei tarvitse pahemmin ihmetellä seuraavaa määränpäätä. Kerronta ontuu paikoin pahasti, mutta on hienoa nähdä jonkun edes yrittävän tietyssä mielessä aikuismaista käsikirjoitusta. Kane&Lynch on paikoitellen varsin synkkä, ja rumat sanat todellakin sanotaan niin kuin ne on. Vähintään on piristävää nähdä pelihahmoina keski-ikäisiä miehiä pälvikaljuineen ja silmälaseineen, eikä ainaisia malli- ja atleettityyppejä.

Kane&Lynchin moninpeli on kunnianhimoinen yritys tuoda jotain uutta iänikuisten tappomatsien rinnalle. Moninpeli henkii yksinpelin asetelmaa: Pelaajat aloittavat yhtenä rikollisjoukkueena, ja esimerkiksi ryöstävät tekoälypoliisien vartioimaa pankkia. Saalis jaetaan erän lopussa tasan. Mitä vähemmän rosmoja selviää hengissä keikasta, sitä suuremmat osuudet henkiin jääneille jaetaan. Joukkuetoverin ampuminen palkitaan petturin leimalla, ja ammuttu herätetään henkiin SWAT-poliisina.