Paradise Lost

Viime vuonna PC-pelaajien iloksi julkaistu Paradise Lost tuo hyisen seikkailukertomuksensa myös konsoleille maaliskuun loppupuolella. Paradise Lost seuraa jäisellä arolla olevaan bunkkeriin murtautuvaa Szymon-nuorukaista, joka on etsimässä autioituneesta natsitukikohdasta äitiään. Äitimuori odottaa epäselvän valokuvan perusteella bunkkerin nelossiivessä, jonne matkatessaan Szymon toivoo löytävänsä myös vastauksia siihen, mitä maailmalle on tapahtunut ja mihin natsit ovat lähteneet? Ja onko kyseinen bunkkeri edes täysin autio?

Paradise Lost herättää pelaajan mielenkiinnon komealla ulkoasullaan, joka lähestyy yksityiskohtaisimmillaan ja komeimmilla pintakiilloillaan fotorealismia. Rähjäinen pelimaailma tyhjyyttään kaikuvassa natsiparatiisissa ammentaa Wolfenstein- ja Metro-pelisarjoista tutuista miljöistä häpeilemättä, mutta onneksi mukaan on ripolteltu omiakin ideoita ja ominaisuuksia. Valitettavasti PS4:llä miljöiden nurkat ovat ajoittain varsin karunnäköisiä, ja nikotteleva ruudunpäivitys vie uusille alueille siirtymisistä ja vaikuttaviin maisemiin johdattavista hissimatkoista jonkin verran pontta pois. Hämyisä valaistus uutuudenkarheuttaan kiiltelevässä utopiassa ovat vaikuttavimmillaan upeaa katsottavaa, ja bunkkeriin on livahtanut kaikkialla lojuvien päiväkirjamerkintöjen ja taukotilojen kesken jääneiden korttipelien muodossa sitä kuuluisaa paikan tuntua. Lineaarisesti etenevän kävelysimulaattorimaisen kokonaisuuden harvojen salapaikkojen äkkääminen ja tonkiminen ei vaadi seikkailumieltä ihmeellisempää asennoitumista, sillä Sxymon hoitaa itse kaikki hyppäämiset ja laskeutumiset.

Szymonkin on miellyttävän läsnä seikkailussa, sillä päähenkilön alaruumis jalkoja myöten näkyy pelaajan kääntäessä kameraa alaspäin, ja ahtaamissa paikoissa pelaaja näkee myös tasapainoa hakevan päähenkilön hapuilevat kädet. Ainoa varsinainen ongelma ensimmäisen persoonan pelin ohjattavuudessa on portaissa huvittavasti tärisevä kamera, joka nykii ylös tai alas kulkusuunnan mukaan jokaisella askelmalla. Latausajat pysyttelevät suhteellisen sukkelina, mutta peli tuntuu olevan ruudunpäivityshaasteiden ja heittelehtivän teknisen ilmeen perusteella vähän liian tymäkkää tavaraa PS4:lle - toivottavasti vitos-Pleikkari jaksaa pyörittää visuaalisesti kiinnostavaa ja parhaimmillaan todella näyttävää seikkailua paremmin.

Paradise Lost on jaettu lukuihin hitaasti aukenevan tarinan temaattisten osioiden mukaan, ja perusseikkailua on täydennetty ensimmäisessä luvussa esiintyvillä takaumilla, jotka rytmittävät käynnistyvää seikkailua valaisten Szymonin ja tämän äidin keskinäistä suhdetta luontevalla rytmillä. Toisessa luvussa painostavaa tunnelmaa puolestaan vähän höllennetään, kun bunkkerin äänentoistolaitteista alkaa kuulua kummia - tämä mahdollinen liittolainen ei kuitenkaan kärsi vahvan tunnelman vesittävistä puheripuleista, vaan dialogit käynnistyvät vasta pienissä pulmaosioissa ja muissa kohdissa, joissa tarvitaan bunkkerin järjestelmiin soluttautuneen muukalaisen konsultointia. Kahden toisiaan kyräilevän hahmon vuoropuhelu on mainion ääninäyttelyn ansiosta kiinnostavaa kuultavaa, mutta Szymonin dialogivaihtoehdot eivät vaikuta tarinaan tai tilanteiden lopputulemiin, saati muukalaisesta kalasteltaviin paljastuksiin oikeastaan millään tavalla. Pelin useampia loppuratkaisuja päästään mahdollisesti avaamaan Paradise Lostin viimeisissä vaiheissa tehtävien valintojen perusteella.

Muutaman tunnin mittainen Paradise Lost on kehyskertomukseltaan hurjan laaja ja moninainen tragedia, jonka kerrosten alta paljastuu uusia ja kiinnostavia tasoja. Bunkkerin läpi kulkeneen kapina-aallon jäljessä tepasteleva Szymon siirtyy kahden tavanomaisemman bunkkerimiljöön läpi tukikohdan hulppeimpiin osiin, joiden jännittävät salaisuudet ja komeat nähtävyydet jätän mielelläni pelaajien itsensä löydettäviksi. Kiireetöntä seikkailtavaa ja kiinnostavaa tutkittavaa etsivien sopii poiketa tähän bunkkeriin haudanhiljaiselle pikalomalle, jonka varjoissa liikkuu kuitenkin salaisuuksia ja yllätyksiä.