Kingdoms of Amalur: Re-Reckoning (Nintendo Switch)

Vuonna 2012 Playstation 3:lle, Xbox 360:lle sekä tietokoneille julkaistu Kingdoms of Amalur: Reckoning on säilyttänyt jonkinlaisen kulttistatuksen roolipelaajien keskuudessa. 38 Studiosin ja Big Huge Gamesin yhteistyönä syntyneen fantasiaeepoksen kulttimainetta on taatusti kirittänyt sekin fakta, että sekä Kingdoms of Amalurin virallinen jatko-osa että Amalurin kunnaille suunniteltu massiivinen monen pelaajan verkkopeli haudattiin pian Reckoningin ilmestymisen jälkeen. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Kingdoms of Amalur livahti syksyllä 2020 nykylaitteille visuaalisesti paranneltuna ja mukanokkelasti nimettynä Re-Reckoning-juhlapainoksena, johon oli isketty lisäosat ja lisäasepakkaukset mukaan. Puolen vuoden odotuksen jälkeen myös Switch-pelaajat pääsevät pyyhkimään pölyt tämän unohdetun klassikon päältä, joka tekee nyt debyyttinsä Nintendon laitteilla.

Amalurin fantasiamaailma on pelin alussa varsin sekasortoisessa tilassa, kun Tuatha Deohn -pahikset myllertävät maita ja mantuja hyökäten viattomien kansojen kimppuun. Raivoava sota tuottaa melkoisia ruumispinoja, joita uutterat kääpiötiedemiehet yrittävät herättää henkiin puolilaittomissa merkeissä. Pelaajan nimetön ja vapaasti muotoiltavissa oleva ihmisenraato on luonnollisesti näiden näpertelijä-nekromaanikoiden ensimmäinen onnistuminen, joka ei kuitenkaan ehdi nauttia uudesta elämästä järin rauhallisissa merkeissä. Sodan pyörteet kiskaisevat päähenkilöparan mukaan sinänsä kiinnostavaan rooliseikkailuun, jossa pitäisi viskoa Tuatha Deohnien rattaisiin kapuloita ja selvittää, onko yksilön mahdollista vastustaa omaa kohtaloaan?

Fantasiakirjailija R.A. Salvatoren kynäilemä juoni ja Spawn-sarjiksista tunnetun Todd McFarlanen kynästä karannut pelimaailma olivat aikoinaan Amalurin suurimmat myyntivaltit, ja herrojen kädenjälki tekee kieltämättä edelleen kauppansa. Kindgoms of Amalur on ikätovereidensa Skyrimin ja Dragon's Dogman kaltaista synkkää ja tyyliteltyä fantasiaa myllerryksessä olevassa maailmassa, jonka hahmojen elämät ovat heittäneet häränpyllyä, ja sodan rintamalinjat alkavat levittäytyä myös rauhallisemmille seuduille. Juonella ei ole erityisen omaperäistä tai painokasta sanottavaa kohtalon omiin käsiin ottamisen tai eeppisen salajuonen kaltaisista elementeistä, mutta tarina kyllä viihdyttää. Salvatoren kaltaisen kynäilijän mukanaolo ja panos ei tietenkään tee tarinasta automaattisesti laatutuotosta, mutta hersyvimmillään meno on laadukasta kyytiä. Tarinaniskennästä ymmärtävän käsikirjoittajan mukanaolo ei jää huomaamatta edes ensimmäisessä pikkukylässä, jonka tehtävät kytkeytyvät hauskoilla tavoilla yhteen, kun konfliktien takana vaikuttavilla paikallisilla silmäätekevillä on lusikat survottuna jokaiseen mahdolliseen soppaan.

McFarlanen tyylittelemät hahmot sarjakuvamaisine olemuksineen sopivat hienosti meininkiin mukaan, vaikka pelihahmot ovatkin nykymittapuulla vähän kivikasvoisia tuttavuuksia. Omaa hahmoa ja muita värikkäitä tuttavuuksia päästään tiirailemaan tarkemmin keskusteluissa, joissa maailman asukit esittelevät näkemyksiään mykälle pääsankarille. Tähän kuitenkin sisältyy pieni pelisuunnittelullinen yksityiskohta, jonka olisin toivonut jäävän kymmenen vuoden taakse - dialogiruutu kun valtaa kaksi kolmasosaa näytön tilasta, ja tekstitykset juoksevat mustalla pohjalla. Ratkaisu on vähän hoopon näköinen, mutta toisaalta on kiva, että juttutuokiot on näin rauhoitettu ja erotettu pelaamisesta omiksi hetkikseen. Välillä jälkijunassa laahaavien tekstitysten seuraaminen taas ei ole erityisen nautinnollista, ja toivon, että päivityspaketit synkronoisivat tekstitykset ja mainion ääninäyttelyn yksiin nykyistä paremmin.

Sitä vastoin kiinnostavat luolastot ja näyttävät ulkoilmamaisemat ovat edelleen komeaa katsottavaa paitsi televisiossa myös Switchin omalla ruudulla, jolla meno pyörii varsin skarppina. Re-Reckoning-version kuvaan läiskäisty pehmennystehoste loihtii maisemiin mukavan satumaisen sumuisia sävyjä, jotka toki vähän pehmentävät kulmikkaan grafiikan rosoja, mutta pimeissä luolastoissa meininki valitettavasti sotkeentuu turhan suttuiseksi. Latausajatkin ovat maltillisen mittaisia, mihin toki liittyy pikemminkin Dragon's Dogman kaltainen lineaarisempi kenttäsuunnittelu. Avoimemmatkin ympäristöt ovat tarkasti rajattuja putkimaisia käytäviä, jonka reunat ovatkin illuusionomaisesti välillä vähän kauempana toisistaan. Tässä on ehkä suurin tottumuskysymys avoimiin rooliseikkailuihin tottuneelle pelaajalle, jonka yritykset poiketa poluilta tyssäävät näkymättömiin seiniin. Toisaalta taas jo ensimmäisestä kyläpahasesta irtoaa melkoinen tukku kiinnostavia sivutehtäviä, joiden myötä rajatumpia ympäristöjä jaksaa nuuskia ja tutkia yllättävänkin paljon.

Alkuperäinen Kingdoms of Amalur sai aikoinaan pelimaailmansa ja juonensa lisäksi huomiota toimintapelimäisillä taisteluillaan, jotka eivät ole keränneet liiemmälti ruostetta ylleen kuluneen vuosikymmenen aikana. Mekaniikallisista puutteista suurin on ehkä se, että pelissä ei ilmeisesti ole mahdollisuutta lukittautua viholliseen. Lähimpänä pelaajan hahmoa kuumottelevan vihollisen päälle ilmestyy tämän nimi ja energiamittari, jota sitten saa lähteä nakertamaan miekoin, vasaroin, jousipyssyin ja muiden perinteisempien työvälineiden kanssa. Itse kuitenkin innostuin kokeilemaan astetta erikoisempia aseita: kuolettavien chakram-heittokiekkojen avulla kelpasi kurittaa vihuja turvallisen välimatkan päästä, ja liiveihin uivia rohkelikkoja puolestaan sopi puukottaa toissijaisiksi aseiksi valitsemillani tikareilla, joilla saa nopeasti tuhoisaa jälkeä aikaan.

Venyvä ja joustava hahmonkehitys niin kykypisteiden jakamisen kuin oman avatarin asevarustelunkin osalta tekee myös taisteluista parhaimmillaan varsin monipuolisia ja näyttäviä mittelöitä, jotka voi päättää matseissa kerätyn erikoisenergian vapauttavassa Reckoning-moodissa. Tuolloin vihollisia voi potkia ja lyödä kuin vierasta sikaa sekä tappaa tämän QTE-minipelissä, jossa ohjaimen namiskoita onnistuneesti painellut pelaaja voi hamuta hahmolleen ylimääräisiä kokemuspistelisiä. Mahdolliset kokemuslisät ovat ainoa varsinaisesti kannattava tai edes jotenkin varteenotettava piirre Reckoning-rähinöissä, sillä hömelön veriset lopetusliikkeet käyvät aika äkkiä toistamaan itseään.

Kingdoms of Amalur: Re-Reckoning tarjoaa mainiosti toteutetun tilaisuuden perehtyä astetta kevyempään roolipeliklassikkoon, joka ei ole omintakeisuudessaan yhtään hullumpi lisäys Switchin muutenkin laadukkaaseen roolipelivalikoimaan.