The Last Campfire

Hello Games nousi raketin lailla pelialan parrasvaloihin taannoisella No Man's Sky - avaruusseikkailuillaan, joka on kuitenkin osoittanut vasta viimeisimpien päivityspakettien myötä olevansa hypensä veroinen viihdepläjäys. Pelifirman The Last Campfire -uutukainen on huomattavasti pienimuotoisempi pelielämys, jossa kuitenkin piisaa komeaa tunnelmanluontia ja mainioita aivopähkinöitä varsin omalaatuisessa pelimaailmassa.

The Last Campfiren alussa pelaaja sujahtaa sininuttuisen Ember-sankarin nahkoihin, joka taivaltaa unohduksen ja masennuksen valtaamassa maailmassa. Synkkyyden nielaisemien mantujen asukkaat ovat vajonneet mietelmiinsä, mutta toivo kytee muinaisten henkien nuotiopaikoilla, jotka kaipaavat Emberin kaltaista kipinäveikkoa tuomaan valoa kansalle.

Edellä mainittu synkkyys on kuitenkin vain pelimaailman asukkien korvien välissä. The Last Campfiren värikkäät ja hiljaiset maisemat ovat todella komeaa ja haikeaa kuvasuunnittelua pursuavia kokonaisuuksia eläimistöineen ja hiljaisine raunioineen. Kyse ei kuitenkaan ole avoimesta pelimaailmasta, vaan pienten alueiden välillä liikutaan latausruutujen kautta kuten vanhemmanmallisissa Legend of Zelda -seikkailuissa konsanaan. Kiinnostavat sivuhahmot ja sujuvasti etenevä tutkiminen pitävät huolta, että The Last Campfiren peruspelaaminenkin maistuu makoisasti.

Pelissä ei kuulla varsinaista ääninäyttelyä persoonallisella aksentilla varustetun kertojan puheita lukuun ottamatta, jotka kieltämättä antavat The Last Campfirelle audiovisuaaliselle annille omaleimaisen loppusilauksen. Harmi vain, että hahmojen dialogia sisältävät puhekuplat lipuvat toisinaan bugin takia ruudun ulkopuolelle vähän kömpelönnäköisesti niin, ettei juttuja meinaa aina päästä lukemaan. Päätarinan käänteitä täydentävät tasoista löydettävät muistiinpanot, jotka kertovat omia surumielisiä tarinoitaan The Last Campfiren maailmasta.

Pelimaailman asukkaiden auttaminen siirtää Emberin kyseisen asukin sisäiseen mielenmaailmaan, jossa homman nimenä on ratkoa varsin tyydyttäviä mutta maltillisen mittaisia pulmakenttiä. The Last Campfiren alkupuolen pulmat eivät ole erityisen monimutkaisia, mutta kiperimpien pähkinöiden kohdalla saa kulumaan aikaa. Mielenterveysteemaan kytketyt aivopähkinät lähestyvät aihetta miellyttävän hienovaraisella otteella, eikä rankkoja teemoja esitellä liian alleviivaavasti. Asukkaiden ohjaaminen ulos oman mielen vankilasta alueen kirjaimellisen leiritulen ääreen on kouriintuntuvinta auttamistyötä, jota olen päässyt videopeleissä tekemään vähään aikaan.

Tarinan edetessä haastettakin tarjoillaan tasaisesti enemmän, ja Emberin saamia työkaluja tarvitaan myös tosimaailman puolella olevien pulmien ratkaisemiseen. Maastoa muokkaava Lanthorn-torvi kasvattaa kertaheitolla pulmien mittakaavaa, kun pelaaja pääsee kirjaimellisesti jättämään kädenjälkensä pelimaailmaan. Kiinnostava seikkaileminen ja jännittävillä teemoilla höystetty pulmanratkonta vuorottelevat kaiken kaikkiaan luontevalla tavalla The Last Campfiressa.

Pelin suurimmat haasteet liittyvät ainakin PS4-versiossa tekniseen toteutukseen. Ruudunpäivitysongelmat vaivaavat kokonaisuutta kautta linjan, ja edellä mainittuihin pulmaulottuvuuksiin siirryttäessä peli tuppasi pysähdellä pahimmillaan sen verran pitkäksi toviksi, että meinasin jo käynnistellä sovellusta uudestaan. Julkaisun jälkeiset päivitykset ovat vähän sulavoittaneet kokemusta, mutta ruudunpäivityshuolia piisaa ennen kaikkea pelaamisen aikana tapahtuvan latailun kanssa omaan makuuni hivenen liikaa. Latausajat alueelta toiselle siirryttäessä ovat myös pisimmillään varsin mittavia.

The Last Campfire on tunnelmallinen ja laadukas seikkailupeli, joka sukeltaa rohkeasti ja ennakkoluulottomasti mielen synkimpiin syövereihin muistuttaen siitä, miten paljon lopulta tarvitsemmekaan toisiamme.