Arcania: Gothic 4

Peli rykäistään yllättäen liikkeelle kunkun perspektiivistä. Rhobar Kolmannella eivät ole kaikki ihan kaikki jalokivet arkussa. Outo sairaus vaivaa, eikä kukaan oikein tiedä syytä. Kuninkaan osuus toimii sekä juonen käynnistäjänä että opetteluvaiheena todellisen pelin alulle. Houreiden jälkeen siirrytään varsinaisen protagonistin housuihin. Kosinnan, peikonmetsästyksen ja julman kohtalon myötä tämä emotukkainen monitaituri lähtee kostoreissulleen aseenaan säilä, nuoli ja taikavoimasta hehkuvat näpit.

Edellä mainitulta maailmankatsannoltaan Arcania - ja oikeastaan koko Gothic-sarja - on äärimmäisyyksiin asti perinteinen. Vehreissä metsissä laiduntavat vihaiset villisiat, sudet ja ilkeät menninkäiset. Ylämailta löytyy niin örkkiä kuin kalliolle rakennettua ritarilinnaa. Kaikki elementit on napattu suoraan Länkkäriroolipelien Klisekokoelmista. Mutta kyllähän näitä aina muutama sekaan mahtuu, kunhan toiset studiot jaksavat vääntää omaa mythosta muihin peleihin. Omaperäisyyspisteitä Arcania ei kerää pojon pojoa.

Perinnöstään hieman poiketen Arcania on lähempänä toimintaroolipeliä kuin perinteistä statistiikkasirkusta. Ohjaustapa on sovitettu niin hiirinäppiskombolle kuin peliohjaimellekin. Lähitaisteluun vaihtelua tuovat tasonnousujen myötä hyvin yksinkertaisesta tasopuusta aukeavat erikoisiskut. Kilpi tuo suojaa iskuja vastaan, ja kovimmat paukut voi yrittää väistää hyvin ajoitetulla pyörähdyksellä. Näppikantaman ulkopuolella vastustajia voi kaataa kaari- tai varsijousella. Ja kun fyysinen kurmootus ei riitä, sankari voi turvautua mentaalimurjontaan kolmen eri taikuustyypin kanssa. Erilaisia käytettäviä taitoja ei ole montaa, ja niiden käyttö on eritelty sen mukaan, kuinka pitkään hyökkäysnappia pitää pohjassa. Monipuolisuutta tuo eri "aselajien" yhdistely. Mikään ei estä tekemästä täydellistä hybridihahmoa, joka pärjää niin lähi- kuin kaukotaistelussa.

Varsin virtaviivainen systeemi toimii hyvin. Hiiren klikkauksella heiluu yhteen kohteeseen tulinuoli, pohjassa pitämällä moneen osuva tulipallo. Pitkään nappia pohjassa pitämällä heitetään voimakkain kykytyypin loitsu. Konsolipelaajille taistelu sopii kuin nenä nakkiin, mutta PC-kansa saattaa olla hieman pettynyt yksinkertaistetusta tyylistä. Lisävariaatiota tuovat monet taikaliemet ja kykyriimut.

Visuaalisesti Arcania on epätasainen, mutta pääsääntöisesti näyttävä. Viimeisimmän bugikorjauksen myötä suorituskykyongelmat katosivat ainakin allekirjoittaneelta, ja sankoista metsistä sekä eeppisistä kallioluostareista pääsee nauttimaan täysin rinnoin. Etenkin kasvillisuuteen on panostettu paljon. Animaatiopuolella mennään vähän alemmalla rimalla. Tuulessa nykivät puut vielä kärsii, mutta hahmoanimaatio arpoo välillä sekä nenän suuntaa että kallistuskulmaa erikoisin lopputuloksin. Mistään massiivisesta tai peliä pilaavasta puutteesta ei ole onneksi kyse, vaan asia pistää harmillisesti esiin muuten pätevän ulkoasun kyljessä. Myös käyttöliittymä korostuu poikkeuksellisen ankeana.

Saksalaiseen perinteeseen kuuluva ääninäyttely tekee jälleen paluun. Reilusti ylivedetyt oikean maailman aksentit irkkuineen ja geordeineen joko naurattavat tai nolottavat omasta suhtautumisesta riippuen. Etenkin luostarin toinen apotti oli jo reilusti camp-osaston puolella. Päähenkilö onneksi solkkaa englantia suhteellisen kivuttomasti, ja myötähäpeää kokee pääasiassa ei-henkilöhahmojen kohdalla. Äänipuoli on muuten hyvin kunnossa, ja etenkin tunnelmalliset taustamusiikit ansaitsevat erityistä kiitosta.

Arcania on peli niille, joita perinteet velvoittavat koluamaan vielä yhden luolan ja tappamaan vielä pari tusinaan örkkiä miekalla ja magialla. Ajoittaisesta epätasaisesta toteutuksestaan huolimatta olen viihtynyt sen parissa pidempään kuin alun perin ajattelin. Tyyli on vaihtunut puhtaasta roolipelistä toiminnallisempaan suuntaan, mikä varmasti jakaa mielipiteitä. Oikealla asenteella reilun parikymmentuntisen aikamatkan 90-luvulle vääntää mielikseen.