Resonance of Fate

Pelin taustatarina pohjautuu jopa jokseenkin ajankohtaiseen aiheeseen, nimittäin ympäristön pilaantumiseen. Maailma on hautautunut myrkkykaasuihin, eivätkä ihmiset voi elää normaalia elämää. Ainoaksi turvapaikaksi on muodostunut Basel, joka on käytännössä valtava maasta kohoava torni. Baselin ylimmissä kerroksissa elävät aateliset kartanoissaan, kun taas köyhälistö saa tyytyä ränsistyneisiin ja vaarallisiin pohjakerroksiin. Näkymiä yhdistää kaikkialla se, että joka puolelta on helppo bongailla jättimäisiä hammasrattaita, jotka tikittävät herkeämättä kuin elämää ylläpitävä kellokoneisto. Tai ainakin näin asukkaat kuvittelevat.

Baseliin tutustutaan kolmen nuorikon näkökulmasta. Vasheron, Zephyr ja Leanne ovat käytännössä palkkasotilaita, jotka hoitavat etsintäpartiot ja häiritsevät hirviöt pois muiden niskoilta. Tehtävien välillä on aikaa väläytellä myös hahmojen ajatusmaailmaa erilaisten välinäytösten merkeissä. Dialogi on lajityypille tyypillisesti melko imelää, mutta hahmot eivät kuitenkaan tunnu ärsyttäviltä sirkuttajilta tai synkiltä teineiltä, vaan sopivan hillityltä ja kolmikkona jopa kiinnostavilta. Koska moniin välinäytöksiin on ujutettu pientä pilkettä, piristävät välipätkät mukavasti palkkasotilaan arkea. Jos englanninkielinen dubbaus ei periaatesyistä maistu, vaihtoehtona löytyy myös alkuperäinen japanilainen ääniraita.

Resonance of Faten edetessä käy ilmi, että Baselin valtavassa koneistossa on itse asiassa jotain vialla. Se ilmenee muun muassa siitä, että osa tornia on pimeänä ja pelaajan on palautettava alueet toimintakuntoon voidakseen edetä. Käytännössä pelin maailmankartta on erittäin pelkistetty heksagonilauta, jolla seikkailu perustuu kursorin liikutteluun, satunnaisesti tyhjästä ilmeneviin taisteluihin ja taisteluista saatavien energiaheksagonien asetteluun uusien alueiden avaamiseksi. Nykyaikaisten roolipelien rinnalla Resonance of Fate muistuttaakin enemmän virtuaalista lautapeliä kuin mukaansatempaavaa seikkailua.

Elävyyttä ja ilmettä Baseliin tuovat kaupungit, joiden katuja tallaillessa näkee hieman enemmän pelin lähes steampunk-henkistä tyyliä. Eurooppalaisen rakennustyylin ja suuren kellokoneiston harmonia on parhaimmillaan ihailtavan hienoa, mikä vain lisää pettymystä pelin puutteelliseen seikkailuaspektiin. Resonance of Fatessa on myös ihan konkreettinen aikaelementti, sillä ympäristön valaistus muuttuu päivän edetessä. Samalla eteen tulevien taistelujen ominaisuudet muuttuvat. Baselissa seikkailu ei olekaan Resonance of Faten selkäranka, vaan keskeisimmäksi ominaisuudeksi nousee erikoinen taistelujärjestelmä.

Taistelusysteemi on monien muiden Tri-Acen pelien tavoin osin vuoropohjainen, osin reaaliaikainen. Tällä kertaa painopiste on kuitenkin vahvasti taktisen taistelun puolella. Jokainen hahmo hyökkää vuorollaan ja voi liikkua taistelukentällä vapaasti, mutta vain rajoitetun ajan. Kun pelaaja liikkuu, myös viholliset liikkuvat, joten taistelussa ei voi tuudittautua oman vuoronsa turvallisuuteen. Liian pitkään asettaan lataava huomaa äkkiä saavansa luotisateen niskaansa, mikä tarkoittaa oman vuoron valumista hukkaan. Peli rankaisee tällaisista virheistä armottomasti. Resonance of Fate suosii pitkäpinnaisia taitopelaajia, jotka haluavat opetella pelin kaikki niksit aina suojatulen antamisesta suojasta ampumiseen.

Onnistuneiden taistelusuoritusten avain on kolmen sankarin hyödyntäminen yhdessä. Pelissä on periaatteessa kahdenlaista vahinkoa: pysyvää ja parantuvaa. Parantuvaa vahinkoa tuottavat erilaiset konekiväärit, kun taas pistoolit aiheuttavat pienissä määrin pysyviä vaurioita. Jekkuna on se, että pistoolit voivat muuttaa paranevat vahingot pysyviksi ja näin tehdä rutkasti kipeää konekiväärien haavoittamille hirviöille. Omat hahmot tulisikin varustaa tätä ajatusta vaalien.

Lisäksi taisteluissa on tärkeää hyviin asemiin asettuminen. Liian kaukana ollessa hyökkäyksen lataaminen kestää tuskastuttavan pitkään, jolloin viholliset ehtivät torjua hyökkäykset. Toisaalta jos viholliset saa ahdistettua sopivan tiiviin kolmion sisään, sankarit voivat antaa tehokasta tulta useista eri suunnista ja parhaimmassa tapauksessa estää vastustajan hyökkäykset kokonaan.

Sankareilla on myös muutamia erikoiskykyjä, joiden fiksu hyödyntäminen on etenkin pomotaisteluissa keskeistä. Yksinkertaisimmillaan pelaaja voi laukaista suoraviivaisen syöksyhyökkäyksen, jonka aikana on mahdollista tehdä monia akrobaattisia liikkeitä ja tulittaa vihollista kuin Matrixissa konsanaan. Syöksyt kuitenkin kuluttavat toimintapisteitä, joiden loputtua kolmikko joutuu kriittiseen tilaan ja on lähellä hengen lähtöä. Erikoiskykyjen raiskaaminen siis kostautuu helposti. Tähänkin systeemiin liittyy oiva jippo, sillä yhden sankarin syöksyessä kahden muun välistä pelaaja saa käyttöönsä erityisen Resonance-pisteen, jonka voi käyttää kolmen sankarin samanaikaisen yhteishyökkäyksen. Huipputehokas hyökkäys on omiaan taistelun ratkaisevana lopetusliikkeenä, jonka onnistuttua toimintapisteet palautuvat ennalleen.

Tietysti kun roolipelistä on kyse, taisteluiden eräs keskeinen funktio on kartuttaa pelihahmojen kokemusta ja varustusta. Kovin syvälliseksi roolipelielementit eivät kuitenkaan mene, mikä voi olla pettymys perusteellista näpräilyä kaipaaville. Suurimmat vaikutusmahdollisuudet annetaan aseiden muokkaukseen, mikä onkin mielenkiintoista puuhaa -- pohjapiirustukseen pääsee liimailemaan ylimääräisiä lippaita, tähtäimiä ja muita lisäosia. Muuten pelaaja voi vaikuttaa lähinnä hahmojensa vaatetukseen, mikä antaa vain visuaalisia viboja taistelun tuiskeeseen.

Pelin vaikeustaso nousee ikävästi pitkissä luolastoissa, jotka ovat muutenkin erittäin yksinkertaisesti toteutettuja. Käytännössä luolastot ovat vain taisteluareenojen ketjuja. Kartalla ilmenevistä satunnaistaisteluista poiketen ketjun keskellä pulaan joutuessa pakeneminen esimerkiksi uusien varusteiden noutamiseksi on pahimmillaan tuskallisen vaikeaa, koska kumpaankin suuntaan edetessä vastassa voi olla uusia tai uudelleen syntyneitä vihollisia. Epäonnistuneita taisteluita voi toki yrittää uudelleen, mutta se maksaa. Luolastojen toteutus on yksi pelin suurimmista heikkouksista.

Kitinä luolastoista ei johdu pelkästään ketjumaisista taisteluista tai pahimmillaan tuskallisesta vaikeustasosta, vaan myös niiden tylsästä ulkoasusta. Jos muutamat kaupungit ovatkin mielenkiintoisia steampunk-pläjäyksiä, pelin taisteluareenat tuntuvat 15 vuotta vanhoilta, juuri ja juuri 3D-grafiikkaa hyödyntäviltä laatikoilta, ja vieläpä lähes täysin värittömiltä sellaisilta. Areenojen ja kartan yksinkertainen ilme pistää miettimään, ovatko tehokonsolit optimaalisia alustoja tällaiselle pelille. Ainakaan mukana olemisen fiilistä pelistä ei välity missään vaiheessa.

Nykyajan roolipelivalikoimassa Resonance of Fate näyttäytyy ehdottomasti niin sanottuna pelaajan pelinä, joka tarjoaa ylimääräistä kulinaristisia herkkuja vain sen verran kuin on aivan pakko. Tämä käy ilmi myös pelin yli ulottuvassa tarinassa, johon kurkistetaan sen verran harvakseltaan, että se unohtuu helposti taustalle. Tarinan pätkitty olemus harmittaa, koska mielenkiintoisista premisseistään huolimatta peli ei oikein jaksa motivoida selvittämään, mikä Baselissa mättää. Tiiviimmällä kerronnalla pelaajalla olisi saanut ainakin jotain, mitä odottaa pelkkien taistelujen lomassa.

Resonance of Faten kohtalon ratkaiseekin pitkälti se, miten innokkaasti haastavaan ja taktiikkaa painottavaan taisteluun suhtautuu. Pieniä kamera- ja tähtäysongelmia lukuun ottamatta taistelut ovat yllättävän hienosti toteutettuja ja voisivat loistaa kirkkaamminkin ilman taustagrafiikan ja pelin rakenteen heikkouksia.