Monster Train

Digikorttipelit ovat olleet viime vuosina kovassa vedossa. Runsaasta tarjonnasta huolimatta monet pelifirmat ovat olleet yrittämässä uutta Hearthstonea tai Magicia. Pelaajien välisiin mittelöihin keskittyvien korttipelien vanavedessä myös yksinpeliin keskittyvät korttimähinät ovat keränneet vauhtia. Pelit kuten Slay the Spire ja The Witcher 3: Wild Huntin Gwentistä ponnistaneet Thronebreaker ovat jääneet mieleen kiinnostavilla mekaniikoilla ja laajalla kirjolla vaihtoehtoja oman korttipakan rakentamisessa. Nyt tähän kisaan on saatu uusi yrittäjä, kun San Franciscosta ponnistava Shiny Shoe -pelistudio julkaisi oman korttien lätkinnän Monster Trainin toukokuun lopulla.

Monster Train on nimenä hitusen harhaanjohtava. Ei tässä mitään perushirviöitä ei ole tiedossa, vaan juna kulkee kirjaimellisesti läpi helvetin, ja se pakataan täyteen demoneja, muinaisia kasviotuksia, Atlantiksen asukkeja ja sitä rataa. Vastassa ovat totta kai taivaan enkelit ja heidän käskyläisensä. Pelin taustatarinassa tuonelan liekit ovat päässeet sammumaan, ja ikuinen jääkausi uhkaa. Viimeinen kipinä helvetintulesta on lastattu junaan, ja on pelaajan vastuulla saattaa se helvetin sydämeen ja sytyttää helin roihut uudestaan. Tätä tulensijaa pitää suojella viimeiseen hengenpisaraan asti junaan hyökkääviä enkeleitä vastaan.

Juoni on mukavan särmikäs. Moralisointia helvetin ja taivaan konfliktista ei turhaan harrasteta, ja asetelma ikävistä enkeleistä tuo mieleen esimerkiksi Bayonettat. Hahmosuunnittelu ja ulkoasu pelissä on muutenkin ilahduttavan värikäs ja monipuolinen. Mukana on sekä leikittelevää piirrostyyliä että vähän vakavampaakin ja tavallaan synkempää esitystä. Monipuolisuus kääntyy välillä ehkä jopa itseään vastaan. Erilaisia graafisia elementtejä on niin paljon sekoitettuna, että audiovisuaalinen tykitys voi jopa väsyttää. Indie-pelille tyypillisesti hienosäätövaraa on siis jäänyt. Tämä ei kuitenkaan veturia ojaan aja, sillä varsinainen pelisisältö toimii kuin se kuuluisa junan vessa.

Monster Train on mielenkiintoinen yhdistelmä taktista korttipakan rakennusta, vuoropohjaista tornipuolustusta ja roguelikea. Jokainen pelikerta on oma kokonaisuutensa, ja pelatessa avaa koko ajan lisää kortteja, pysyviä efektejä antavia artefakteja ja muuta sälää valikoimaan. Alussa auki on vain yksi viidestä helvetin klaanista, jotka aukeavat tietyt rajapyykit saavuttaessa. Jokaiselle pelikerralle mukaan saa pääklaanin, joka määrittää yhden aina mukana olevan ilmaisen sankarikortin, mutta lisäksi toisen klaanin tukijoukkoihin. Yhteensä vaihtoehtoja on siis melkoisen suuri määrä, eikä yhdenkään pelikerran pitäisi teoriassa olla samanlainen.

Taistelut Seraphin kätyreitä vastaan käydään junassa mielenkiintoisella pystysuuntaisella kentällä. Tunkeutujat tulevat sisään alimpaan kerrokseen ja jos ovat kierroksen lopussa hengissä, etenevät he kerroksen ylöspäin. Jos enkelin turjakkeet pääsevät neljänteen, pääsevät he vahingoittamaan Ember-ydintä, joka onneksi pystyy aiheuttamaan myös vastaiskuja. Näin ollen peli ei ole heti ohi, vaikka muutama heikennetty vihollinen pääsisikin puolustuksesta läpi. Yleensä joka kerrokseen kannattaa silti sijoittaa edes jonkinlaista puolustusta, mutta tarkkana on oltava oman dekin kanssa. Käytetyt taiat sekoitetaan pakkaan uudestaan, mutta omat minionit ovat ainutlaatuisia. Jos siis taistelun alussa riskeeraa tai söhlii, ei lisävahvistuksia ole tiedossa.

Avainsanoja ja kykyjä on paljon. Valtavan paljon. Jos korttipeleistä ei ole yhtään kokemusta, niin alku voi olla melkoinen tietoähky. Jokaisella klaanilla on omat erikoisuutensa, joiden hahmottamisessa menee pari yritystä. Oman dekin voi sabotoida itse helposti haalimalla liikaa tietynlaisia kortteja tai yrittämällä liian montaa eri asiaa samaan aikaan. Parin pelikerran jälkeen huomaa, että tiettyyn jekkuun keskittymällä pääsee pitkälle. Tämä voi toisaalta saattaa alttiiksi yllättävälle vihollisen kyvylle. On myös tärkeää pitää mielessä alussa paljastettavan Seraph-pääpahiksen erikoisominaisuus ja miettiä hyvissä ajoin, miten sen voisi parhaiten välttää. Mikään suoraviivainen kivi-paperi-sakset ei systeemi kuitenkaan ole, vaan variaatiota riittää todella moneen. Ja kun se OP ("Over Powered") -idea sitten osuu kohdalle, on euforian tunne helvetillisen hekumallinen. Vastakkaisesti sattumanvaraisuus välillä iskee sormille, ja hyväkin suunnitelma saattaa mennä piloille huonon tuurin takia.

Vaikka Monster Train on pääosin puhdas yksinpeli, Shiny Shoe on keksinyt mukaan myös kilpajuoksumaisen moninpelin. Siinä enintään kahdeksan pelaajaa saa samat resurssit ja vaihtoehdot, ja pisimmälle edennyt tai eniten pisteitä kerännyt voittaa. Vaihtoehtoina on kisat peruspelimoodissa, päivittäinen vaihtuvissa haasteissa tai sitten pelaajat voivat itse muotoilla mitä hulluimpia sääntökokoelmia. Itselleni kisailu ei maistunut. Taktisissa korttipeleissä otan mieluummin rauhallisesti, eikä ajasta stressaaminen innosta. Pitkäikäisyyttä moninpeli kuitenkin lisää kiitettävästi, sillä jossain vaiheessa parempi pelaaja kuin minä alkaa varmasti kaipaamaan lisähaastetta. Tosin ihan puhdasta vaikeustason skaalaakin Monster Trainissa riittää. Aina kun pelin pääsee läpi, avautuu vaihtoehdoksi lisätä Covenant-tasoa, joka lisää vihollisten kovuutta, tukkii pakkaa negatiivisilla korteilla ja niin edelleen. Näitä tasoja on 25 asti, joten työsarkaa riittää kokeneimmallekin korttihaille.

Monster Train on ilahduttava peli. Pelistudiolle on annettava kiitosta, että ovat onnistuneet luomaan näinkin voimaa pursuavan teoksen. Kortteja ja valikoimaa on niin paljon, että ahneempi firma olisi voinut helposti junailla siitä mikromaksuja tihkuvan ilmaispelin. Monster Trainissä on valtavasti positiivista, joten tuntuu melkein höntiltä valittaa runsaudesta, mutta vaihtoehtoja ja väritulvaa on välillä jopa liiaksi. Vaikka esimerkiksi animaatioiden vauhtia voi muokata, on taisteluiden huiskinta ja tärinä pitempään pelattuna uuvuttavaa. Onneksi montaa asiaa voi valikoissa muokata, mutta kokonaan animaatioita mätkeestä ei saa pois päältä. Summa summarum, 20 euron hintalapulla Monster Train on enemmän kuin hintansa arvoinen. Se tarjoaa helposti useiksi kymmeniksi tunneiksi pelattavaa, eikä siitä puutu kuin pieniä asioita nostamaan se vuoden huippupelien joukkoon. Kannattaa kokeilla, jos taktiset korttipelit kiinnostavat.