Dragon Age: Origins

Fereldenin fantasiavaltakunta on nauttinut rauhasta pitkään. Vuosituhansia sitten rappioituneista velhoista syntyneet pahan voimat lyötiin takaisin, mutta vain Harmaiden Vartijoiden urheuden ja uhrautumisen ansiosta. Aikaa on kulunut, Vartijoiden rivit ovat harventuneet ja vapaat kansat unohtaneet. Niinpä, kun uusi pimeys nostaa päätään, Vartijoiden varoitukset jäävät kuulematta. Parhaat nousevat uhkaa vastaan kaunisteltujen sankaritarujen kiilto silmässä ja pahimmat näkevät sodassa tilaisuuden petolliseen voitontavoitteluun. Kukaan ei usko sitä, minkä Vartijat tietävät - että rajaseuduilla liikehtiviä pimeyden voimia oikeasti ohjaa uusi arkkidemoni.

Dragon Age: Origins on vuonna 1998 julkaistun Baldur's Gaten henkinen perillinen ja aikuiseksi kasvanut versio. Kaikkien fantasiapelien tapaan se alkaa hahmoluonnista, jossa valitaan hahmon rotu, hahmoluokka, sekä niihin sopiva johdantotarina. Ulkonäön suhteen hahmogeneraattori tarjoaa vähintään yhtä paljon säätövaraa kuin taannoinen The Elder Scrolls IV: Oblivion, sillä erotuksella että Dragon Agessa hahmot näyttävät paitsi persoonallisilta myös hyvältä. Oman hahmonsa lisäksi pelaaja ohjaa mukaan liittyviä seuralaisia, jotka edustavat perinteisiä soturi, varas ja velho -arkkityyppejä parilla erikoistumisesta saatavalla bonustaidolla höystettynä. Sallitusta neljän tiimistä ylijäävät taistelutoverit odottavat leirissä, ja ryhmäkokoonpanoa voi vaihtaa matkan aikana. Hahmot keräävät kokemusta ja tasoja vaikka eivät olisikaan mukana tehtävällä, joten jos loppumetreillä huomaa tarvitsevansa sitä ihan liian ärsyttävää velhonplanttua tai ylimääräistä levyhaarniskatankkia, sopiva hahmo on käyttökelpoisessa kuosissa.

Pelimekaniikka lupaa roolipelin lisäksi taktista taistelua, ja toimittaa sen yllättävän luontevalla tavalla. Taistelun voi koska tahansa pysäyttää painamalla vasenta liipasinta. Liipasin avaa valikon, josta voi valita kohteen sekä käskyttää valittua hahmoa käyttämään valittuja kykyjä tai esineitä. Mikromanagerointiin ei kuitenkaan ole pakko ryhtyä, sillä oikeasti taistelun selkäranka on Baldur's Gatesta tuttu skriptipohjainen tekoäly. Valitun skriptin mukaan hahmo painottaa esimerkiksi hyökkäystä, tovereiden puolustusta tai turvallisen ampumaetäisyyden säilyttämistä.

Dragon Age: Originsissa skriptaus on kuitenkin olennaisesti syvempää. Perusskriptin lisäksi hahmoilla on taktiikkaslotteja, joihin voi sijoittaa hyökkäyksen tai käytettävän esineen, sekä määrätä ne olosuhteet joissa sitä käytetään. Hahmo voi siis automaattisesti kurpata parannusjuoman tai manamehua olennaisen arvon tippuessa alle kipurajan, tai lamauttaa vihollisen loitsulla jos kaverin kimppuun käydään. Peli täyttää hahmoille valmistaktiikoita sitä mukaan kun uusia kykyjä ja slotteja aukeaa, mutta jos haluaa viritellä tosissaan, järjestelmä antaa hioa ryhmän taistelutoiminnan juuri sellaiseksi kuin haluaa.

Hyvällä skriptauksella varustettu ryhmä vaatii perusmätössä pelaajalta hyvin vähän paimennusta, mutta kovimpien arkkivihollisten kanssa autopilottipelaaja on helisemässä jo normaalilla vaikeustasolla. Koska tässä ollaan sankareita, kukaan ei oikeasti kuole rajussakaan käsikähmässä - kaatuneet toverit tulevat tajuihinsa ja paranevat itsestään täysille osumapisteille rähinän loputtua. Parketin pussaamisesta rangaistaan kuitenkin satunnaisella vammalla, jotka kasaantuvat ja alkavat haitata menoa tosissaan jos niitä ei hoideta. Ratkaisu pitää toimivasti yllä sekä sankarillista hakkaa päälle -menoa että ilkeää tunnetta siitä, että turpasauna todellakin sattuu.

Mainion pelimekaniikan päälle on kääräisty komea grafiikka - itseasiassa niin komea, että sekä pelikuva että välianimaatiot tulevat samasta moottorista. Animaatio on laadullisesti hieman epätasaisempaa, mutta parhaimmillaan jälki on sekä luontevaa että hahmolle persoonallista. Etenkin NPC-toverien ilmeisiin ja eleisiin on tuhlattu sekä taitoa, rakkautta että ilmaisuvoimaa.

Tunnelmansa puolesta Dragon Age kähveltää Baldur's Gaten kavereiksi sekä Peter Jacksonin Sormusten Herra -trilogian taistelukohtaukset ja epiikan että George R. R. Martinin A Song of Fire and Icen itsetarkoituksellisen rankkuuden tavoittelun. Kurjia tyyppejä on enemmän kuin kivoja, verta lentää joka tappelussa litroittain, jokaisella demonilla ja henkipimulla on paljaat tissit, ja on selvää, että BioWare yrittää jatkuvasti säväyttää pelaajaa. Yllätys on siinä, että usein se myös onnistuu. Pelaajan valta ratkaista tilanteet haluamallaan tavalla on aitoa, ja kovin radikaalit ratkaisut johtavat yleensä yhtä radikaaliin reaktioon jonkun sankariryhmän jäsenen taholta. Suuriin tekoihin ja tunteisiin turtuisi, ellei peli heittäisi tasaisesti silmille myös yllättävää herkkyyttä tai arkisuudessaan purevaa tusinajulmaa. Harmaiden Vartijoiden jäseneksi liittyminen on eeppinen koettelemus, mutta ei samanlainen yllätys kuin se, että rosvoilta pelastetut maajussit epätoivoisesti pahoitellen liittoutuvat pelaajaa vastaan ruokkiakseen perheensä sankarin päästä luvatulla palkkiolla.

Se mikä kuitenkin nostaa pelin omaan luokkaansa on dialogi - on vain äärimmäisen harvinaista saada eteensä fantasiapeli, jossa hahmojen puhe kuulostaa luonnolliselta. Tim Curryn, Kate Mulgrewn ja Claudia Blackin tapaiset ammattilaiset tekevät rautaista työtä, ja käsikirjoittaja on tehnyt sankarityön kirjoittaessaan tekstiin draaman lisäksi myös huumoria, joka sekä naurattaa että sopii hahmojen suuhun. Animaation lisäksi tämä on se isoin juttu, joka myy pelaajan NPC-toverit uskottavina, kiinnostavina ja rehellisen pidettävinä (tai yhtä vilpittömästi vihattavina) persoonallisuuksina.

Dialogin ja hahmojen vahvuus näkyy myös siinä, että Dragon Age: Origins on niitä tuikiharvinaisia roolipelejä, jotka tukevat toverillista naljailua. Osa hahmoista ymmärtää vitsin, osa kypsyy heti, osa leikkii mukana mutta ottaa salaa nokkiinsa. Kun vielä pelaajalle usein tarjotaan pari erisävyistä tapaa ilmaista suunnilleen sama asia, tulos on dialogijärjestelmä, jossa tuntuu että on oikeasti mahdollista sekä esiintyä että kohdella muita hahmoja aitoina persoonallisuuksina. On ihan helppoa unohtua kesken maailmanpelastamisen leiriin turisemaan tai taittamaan peistä seikkailijatovereiden kanssa. Vain yhtä toivoisi: että pelaajahahmoa olisi siunattu omalla ääninäyttelijällä. Upeasti kirjoitettu dialogi olisi ansainnut arvoisensa äänen myös pelaajan suussa.

Persoonalliset hahmot kantavat myös sen viimeisen Baldur's Gatesta lainatun klassikkojutun: mahdollisuuden rakentaa paitsi ystävyyttä myös romanttisia suhteita NPC-hahmojen kanssa. Kiitos, BioWare, kiitos, että kuuntelitte kaikkia niitä raivostuneita naisia, jotka räyhäsivät Baldur's Gate II: Shadows of Amnin kammottavista mieshahmoista - hyvät romanssattavat naishahmot ovat olleet standardi Jaheirasta ja Viconiasta asti, mutta Dragon Age: Origins saattaa olla ensimmäinen peli, jossa myös kollit on kirjoitettu ihan rehellisesti kiinnostaviksi. Vispilänkauppaan on tarjolla yhteensä neljä hahmoa, kaksi kumpaakin sorttia.

Täydellistä peliä ei tietysti olekaan. Arvioversiossa oli etenkin alkupäässä ärsyttävää kosmeettista bugisuutta: satunnaisia betatekstuureja, puuttuvia varjoja tai valaistusefektejä, sekä muutaman repliikin jäämistä jonnekin pelilevyn ja kaiuttimen välille. Yleistaso oli kuitenkin sen verran kovaa, että voi kuvitella viimeistenkin vikojen hioutuvan myyntiversioon mennessä, eikä pelattavuus kompuroinut kertaakaan. Päällimmäisenä käteen jää tunne, että tämä on se peli, jonka BioWare olisi tehnyt yksitoista vuotta sitten, jos vain pelitekniikka ja markkinat olisivat olleet kypsiä aikuiselle fantasialle.

Vankalla toteutuksella, toimivalla taistelumekaniikalla ja kovalla uudelleenpelattavuusarvolla siunattu Dragon Age: Origins on vahvan ysin peli kenen tahansa asteikolla. Jos kuitenkin kuuluu porukkaan, jonka mielestä loistava dialogi, vahvat hahmot ja ehta mahdollisuus pelata persoonallista seikkailijaa ovat ne roolipelin tärkeimmät osat ... no. Kun huomaa, että kello on neljä yöllä ja viimeiset kaksi tuntia on kulunut Vartija-toveria tai antivalaista salamurhaajaa jututtaen, on pakko myöntää että kympin pelihän tämä on.