Utawarerumono: ZAN

Melkoisella nimihirviöllä myös länsimaissa paiskattu Utawarerumono-sarja on luultavasti mennyt monelta tutkan alta. Alun perin 2000-luvun alussa hentai-pelinä alkunsa saanut sarja visuaalisia novelleja ja animea saapui isommalla rytinällä kauppoihin vuonna 2017, kun alkuperäiselle pelille jatko-osiksi tarkoitettu pelikaksikko Mask of Deception ja Mask of Truth julkaistiin lännessä PS4:lle ja Vitalle.

Viimeisimmät pelit heivasivat erotiikan hiiteen hölmönhassuja pikkutuhmuuksia lukuun ottamatta ja keskittyivät pelimekaniikan ja tarinan rakentamiseen. Mask-kaksikko tarjosikin visual novel -kuorensa alla ihan pätevää taktista strategiaa, mutta pelien kokonaismittaan nähden liian vähän. 60-tuntisesta pelinjärkäleestä taistelukentillä kulutettiin arviolta aikaa vain viidestä kymmeneen tuntiin.

Niinpä mieleenpainunein osa peleistä olikin niiden jatkuva tarina ja mielenkiintoinen maailma. Jaksan harvemmin keskittyä lukemaan 120 tuntia visuaalista novellia, mutta Utawarerumonot vievät mennessään. Lähtökohtaisesti tyypillinen "outolintuna oudossa maailmassa" -käsikirjoitus paisui Mask of Truthin myötä todella eeppisiin mittoihin. Ja vaikka tiettyihin kliseisiin sorruttiinkin koko matkan ajan, pelit onnistuivat jäämään mieleen ja erottumaan edukseen, kiitos loppujen lopuksi mainioiden hahmojen ja todella mielenkiintoisesti kirjoitetun maailman.

On toki selvää, että 120 tuntia on monelle liikaa, ja Utawarerumonoiden maailma sietäisi saada enemmän huomiota osakseen. Tätä puutetta paikkaamaan on tullut Utawarerumono: ZAN. ZANin idea on tiivistää massiivinen tarina yhteen peliin ja korvata kevytstrategia Dynasty Warriors -tyylisellä areenamätkinnällä.

Ja nyt harmittaa. Juuri tarina ja maailma ovat Utawarerumonon valtit, mutta ZAN oikaisee ja pikakelaa epiikkaa surutta niin, että edelliset pelit ovat käytännössä pakko olla pelattuna ennen toimintaan tarttumista. Päähenkilö Haku on jossain ja sitten jostain tulee hahmoja ja jotain ja sitten jo tapellaankin. Siinä missä visual noveleissa tiettyjen avainhahmojen ensiesittäytymistä joutui odottelemaan viisikin tuntia, ZANissa ne ilmaantuvat porukkaan vartissa ilman minkäänlaista taustoitusta. Jos en olisi pelannut Mask-pelejä läpi, olisin luultavasti ollut jo ensimmäisen viiden minuutin aikana pihalla kuin lintulauta. Miksi ihmeessä tämä on toteutettu näin!?

Noh, jotain positiivista sentään. Edelliset pelit olivat tehty teknisesti PS Vitan ehdoilla, mutta nyt teknisiä rajoitteita ei ole, joten tutuista hahmoista on luotu kauniit polygoniversiot. Tuttuun maailmaan palaaminen pitkästä aikaa tuntuu myös kivalta, vaikka pettymys ja ärsytys kalvavatkin koko ajan takaraivossa. Myös erinomainen musiikkiraita on saanut teknisiä parannuksia.

Pelinä ZAN on ihan pätevä. Reaaliaikaisessa mätkinnässä on taktiikkaakin mukana ja hahmonkehitykseen on panostettu. Pariin nappiin perustuva kombosysteemi toimii oletetulla tavalla ja hahmoja voi vaihdella vapaasti taistelun aikana. Aivan loppuun asti Tamsoft ei kuitenkaan ole Dynasty Warriors -kaavoja lukenut. Taistelualueet ovat pieniä, mutta vihollislaumat suuria. Jopa perustaistelut äityvät pahimmillaan säheltämiseksi, kun omia yksiköitä ei meinaa erottaa vihollispuuron keskeltä kunnolla. Jostain ihmeen syystä peliin on ympätty myös "juostaan kameraa kohti" -kohtauksia suoraan 1990-luvulta. Tai no, kameran saa siirrettyä hahmojen taaksekin, mutta peli kertoo asian vasta sitten, kun ensimmäinen sokkohippa on selvitetty kokonaisuudessaan. Oli miten oli, takaa-ajot ovat täydellisen tarpeettomia lisiä kokonaisuuteen.

Minulle ZAN maistui ihan mukavasti, koska Mask-kokonaisuus on pelattuna. Hakun ja Kuonin tarina olisi silti ansainnut paremman uusintakäsittelyn sarjaa tuntemattomille. Tämä siksikin, että vaikka pelimekaniikka on ihan toimiva, ei se tee mitään uutta ja ihmeellistä muihin kaltaisiinsa verrattuna. Utawarerumono: ZAN on ennen muuta valtava hukattu mahdollisuus.