Wolfenstein: Youngblood

Gamereactorin aiemman arvion Wolfenstein: Youngbloodista voi lukea täältä.

Wolfensteinin onnistuneen uudelleenlämmittelyn ansiosta natseja on päässyt suolaamaan vaihtoehtomaailmassa nyt jo kolmen jatko-osan verran. Sarjan uusin tulokas, Youngblood, jättää itse pääsankarin B.J. Blazkowiczin taustalle, ja keskittyy rei'ittämään saksalaista ylivaltaa tämän kahden tyttären näkökulmasta.

Kultaisen 80-luvun sarastaessa Amerikka on vallattu takaisin jenkeille, mutta natsien rautainen ote muualla maailmassa on vielä tiukka ja armoton. B.J. Blazkowicz on yllättäen kadonnut eikä kellään tunnu olevan tietoa siitä, mitä on tapahtunut. Miehen täysi-ikäiset tyttäret eivät hyväksy tilannetta, ja alkavat selvittämään isänsä liikkeitä. Jäljet johtavat Pariisiin, joka on pahasti natsivallan sortama. Vastarintaliikkeen avustuksella Blazkowiczin tytöt aloittavat verisen sodan isänsä löytämiseksi.

Wolfenstein: The New Order (2014) antoi huvittavan yliammutun tunnelman sotimiseen kieli poskessa tehdyn huumorin ja elämää suurempien tilanteiden yhdistelmällä. Jatko-osa Wolfenstein II: The New Colossus (2017) jatkoi samalla linjalla, mutta unohti enimmäkseen huumorin pois ja käänsi tunnelmaa harmillisen alavireiseksi synkistelyksi. Youngblood tuntuu tippuvan jonnekin näiden kahden väliin varman päälle pelattuna tusinatuotteena. Tunnelma on jotenkin unohdettavan geneerinen ja toiminta pienemmän skaalan hiippailua ilman kummoisia vau-efektejä. Peli myöskin epäonnistuu hyödyntämään herkullista 80-luvun ajanjaksoa ja tekee siihen viittauksia vain muutamaan otteeseen uusiokäyttäen pääsääntöisesti aikaisempien pelien malleja ja ilmettä.

Silmistä kuvattu rymistely ei ole juuri muuttunut sarjan aikaisempiin osiin nähden. Veitsenteräväksi hiottu napakka toiminta on pelattavuudeltaan todella sujuvaa, joten ei ihme, ettei siitä enää juuri parannettavaa löydy. Suurimmat muutokset peliin tulevatkin peliominaisuuksien puolelta. Youngblood on ensimmäinen Wolfenstein, joka mahdollistaa kaverin kanssa taistelun yhtäaikaisesti natseja vastaan. Tämän avulla sotastrategiaa voi monipuolistaa esimerkiksi erilaisin väijytyksin ja yllätyshyökkäyksin. Suoran toiminnan sijaan pelissä onkin nyt enemmän painotusta "sniikkailuun" ja varjoissa lymyämiseen. Tätä puoltavat myös hahmojen erikoiskyvyt esimerkiksi muuttua hetkellisesti näkymättömäksi.

Muita huomattavia muutoksia ovat ainoastaan pienet, mutta oikein tervetulleet, optimoinnit aikaisempaan pelimalliin. Näihin kuuluvat muun muassa aktiivisen minikartan lisäys pelinäkymään. Viholliset eivät myöskään saman tien ala ampumaan nähdessään pelaajan, vaan näille on lisätty nouseva valmiustila, jonka aikana on vielä mahdollista piiloutua ja välttää hälytys. Tasojen rakennetta on myös ehostettu pelaajan tuplahyppyä silmällä pitäen. Korkeuseroja on enemmän ja erilaisia reittejä määränpäähän on lukuisia tehden tehtävän suorittamisesta mielenkiintoisempaa.

Aseiden ja hahmon taitojen päivittely on monipuolistunut antaen pelaajalle vapaammat kädet valita haluamansa pelityyli. Pääpainotus on valittavissa vahvuuden, nopeuden ja tarkkuuden väliltä. Kaksinpelissä tehojen säädöt pääsevätkin parhaimmilleen varsinkin, jos molemmat hahmot painottavat eri tyylejä.

En oikein välittänyt Youngbloodin uudesta tehtävätarjonnasta, joka mukailee avoimen maailman pelimekaniikkaa. Kartalla oleviin alueisiin ilmestyy tehtäviä sitä mukaa kun tukikohdassa käy kavereita jututtamassa. Tehtävät ovat suoritettavissa halutussa järjestyksessä ja alueita voi mennä samoamaan vaikka ihan muuten vaan, jolloin niissä aktivoituu vähäpätöisempiä sivutehtäviä. Näissä sivutehtävissä tosin tuntui olevan huomattavaa kierrätyksen makua, sillä kävin muutamaan otteeseen pelastamassa samat vangitut kapinalliset samasta vankikopista. Vapaiden tehtävien parissa ongelmaksi muodostuu epäselvyys niiden tärkeydestä. Itseäni jäi vaivaamaan, mitkä tehtävistä oikeasti veivät hahmoani lähemmäksi isänsä löytämistä. En voisi olla vähempää kiinnostunut kidutetusta vastarintaliikkeen sotilaasta tai robottikoiran salaisista suunnitelmista, kun B.J. Blazkowitz on kadonnut!

Suurin sudenkuoppa on kuitenkin ajatusvirhe henkiin herättämisessä. Pelaaja voi herättää energiansa menettäneen sisarensa henkiin, jos ei itse ole kuolemaa jo odottamassa. Jos tilanne on äitynyt niin pahaksi, että molemmat odottavat pelastusta, ei jäljelle jää enää kuin mahdollisuus antaa kuoleman korjata. Tällöin pelaaja voi käyttää keräämiään sydämiä, jolla peli taas polkaistaan käyntiin. Ongelmaksi näissä henkiinherätyksissä muodostuu se, että ne jatkuvat juuri siitä mihin hahmot kyykähtivät, jolloin suurella todennäköisyydellä sama kuolema korjaa hahmot välittömästi uudelleen herätyksen jälkeen. Peli-iloni kaikkosi ja mielenkiintoni lopahti tyystin, kun siivottuani toista tuntia yhtä tasoa kulutin kaikki sydämeni putkeen samaisen loppuvihollisen jatkuvaan rakettitulitukseen ilman mahdollisuutta piiloutua. Sydänten loppumisen seurauksena taso piti aloittaa kokonaan alusta, joten ei kiitos.

Yleisellä tasolla peli näyttää oikein hienolta kaikkine yksityiskohtineen. Valoilla ja varjoilla osataan hienosti tehostaa tasoja ja ympäristön hajotukseen tuliasein on selkeästi panostettu. Tunnelmaa tulitaisteluissa kohottaa kummasti luotien ilmaan heittämä erilainen sälä ja murenevat pinnat. Samalla pitää mainita, että Youngblood tuntuisi hiukan hillitsevän Wolfenstein-peleistä tuttua roisia sisältöä, eikä Youngbloodissa harmillisesti nähdä aivan yhtä hurmiollista mässäilyä verrattuna aikaisempaan. Se mikä kiinnittää huomiota negatiivisessa mielessä, ovat hahmojen kasvot välianimaatioissa. Hahmot tuntuvat kovin elottomilta ja tekniikka pahasti vanhentuneelta muuhun ilmeeseen nähden. Myös aikaisempien pelien mallien uusiokäyttö vahvistaa tunnetta pelin DLC-statuksesta oikean jatko-osan sijaan.

Wolfenstein: Youngblood kärsii hiukan samasta syndroomasta kuin Far Cry: New Dawn (2019). Liiallinen kierrätys on käsin kosketeltavaa, ja kun pelilliset uudistukset ovat varsin minimaaliset, ei tarinakaan oikein osaa imaista mukaansa. Peli ei tunnu millään muotoa huomiota herättävältä. Samaan syssyyn tosin pitää muistuttaa, että jo aikaisemmissa osissa huippuunsa hiottu pelimekaniikka tarjoaa edelleen hallittuja ja nautinnollisia ampumissessioita varsinkin ystävän kanssa. Silti sekava tehtävärakenne ja ongelmalliset pelilliset ratkaisut painavat tunnelmaa pahimmillaan jopa turhautumiseen, joten harmillisesti natsien metsästämisestä on nyt hohto kadonnut.