Sekiro: Shadows Die Twice

Gamereactorin kansainvälisen arvion Sekiro: Shadows Die Twicesta voi lukea täältä, ja Joel Huttusen arvion puolestaan täältä.

Pelaajansa taidot ja hermot koville pistävät pelit ovat olleet kaltaiselleni elämyshakuiselle hedonistipelaajalle suorastaan raastavia kokemuksia - Soulsborne-skenen ystävien silmissä aamulenkiltä vaikuttava Hollow Knight -ritariseikkailu on pitänyt minut tähän asti tiukimmin otteessaan omintakeisen audiovisuaalisen ilmeensä ja mielenkiintoisen maailmansa turvin. Innostus Sekiroa kohtaan on kuitenkin kasvanut tasaisesti videopelimedioiden antaessa julkaisun kynnyksellä ylistäviä tuomioitaan From Softwaren uutukaisesta, ja olen lopulta varsin tyytyväinen, että lähdin Wolf-miekkamiehen mukaan tälle matkalle.

Sekiro: Shadows Die Twice sisältää miellyttävän paljon kiinnostavia tarinaelementtejä. Perijapanilaisen karu kertomus kunniasta, kostosta ja kuolemasta ui varsin synkissä vesissä käynnistyessään juuri sopivan verkkaisella ja siksi niin koukuttavalla otteella. Myös mainiot sivuhahmot piristävät kokonaisuutta omalla häiriintyneisyydellään: kuolemattomuudesta "kärsivää" soturia voi käyttää surutta harjoitusvastustajana, ja joenpenkalle unohtuneelle, ruukkuun vangitulle irtokädelle voi viedä kalaneviä palkkiota vastaan. Joel Huttunen tuo arviossaan hyvin esille sen, että konkreettisia tarinan aineksia ja juonellisia sivuelementtejä piisaa vaikkapa Souls-sarjaan nähden huomattavasti enemmän. Wolfin seikkailu yksinkertaisesti tuntuu astetta henkilökohtaisemmalta selkeiden, mutta mukavan monitasoisesti avautuvien motiivien ansiosta.

Myös hiippailu viehättää minua Sekirossa. Kiipeilykoukkumaiseksi vehkeeksi taipuvan proteesikätensä avulla Wolf pystyy liikkumaan varsin sukkelasti avoimiksi suunnitelluissa miljöissä, ja nopeiden pyrähdysten avulla pelaaja pystyy tutkimaan uusia alueita sekä tiirailemaan vihulaisten sijainteja. Sekirossa ei ole käytössä karttaa, saati Uncharted 4 -henkistä mahdollisuutta vihollisten merkitsemiseen, joten pelaaja on jatkuvasti pelkän näkönsä varassa. Tosin Wolfista tehty havainto tuo ruudulle vihollisen valppaudesta kielivää grafiikkaa kuumottavien äänitehosteiden kera. Kiinnijääminen ja ritoloiden ottaminen sujuu kiipeilykoukun avulla hämähäkkimiesmäisen vauhdikkaasti - varsinkin jos pelaaja on muistanut silmäillä valmiiksi, missä lähin pakoreitti kulkee.

Wolfin näköpiiristään kadottaneiden vihollisten tekoäly tosin rikkoo vähän ikävällä tavalla jännityksen, kun vihulaiset raahustavat takaisin asemapaikoilleen ilman sen ihmeempiä reaktiota tai muutoksia, ja pelaaja pääsee yrittämään etenemistä uudestaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toisaalta Joelin mainiosti analysoimissa miekkamittelöissä sitten riittääkin haastetta, sillä rytmiminipelimäinen säilän heiluttaminen vaatii keskittymistä. Panin puistattavana yksityiskohtana merkille myös sen, että rivivastustajien tekoäly osaa kuumotella pelaajaa liikkumalla iskuvalmiina tämän lähellä kuitenkaan heti hyökkäämättä, ja vihollista päin säntääminen miekka tanassa on aina melkoinen riski. Näin ollen vastustajan kestävyyttä nakertava, viime hetken torjunta onkin itse asiassa tehokkain hyökkäys - tämänkin sain oppia kantapään kautta.

Nostan Joelin tavoin Sekiron kamerapulmat kokonaisuuden suurimmaksi Akilleen kantapääksi. Erityisesti ahtaissa tiloissa iskujen väistely ja taistelun yrittäminen muuttuvat turhauttavaksi huitomiseksi, joka päättyy valitettavan usein tiikerinloikkaan vastustajan säilää kohti - toisaalta taas kärsivällinen pelaaja osaa varoa ajautumasta selkä seinää vasten nimenomaan hiiviskelyn myötä. Sekirossa eteneminen ja vihollisia kuhisevilla alueilla seikkaileminen eskaloituvat kuitenkin sen verran helposti ja nopeasti sapeleiden kalisteluksi, että pelin tapahtumien perässä uutterammin pysyvä kamera olisi tarpeen. Myös Wolfin ohjaaminen jättää ajoittain toivomisen varaa, sillä esimerkiksi neliönapilla tapahtuva muurien ja kattojen reunasta kiinni tarraaminen tuntuu toimivan vaihtelevalla menestyksellä. En ole vielä tähänkään päivään mennessä saanut sisäistettyä omaan näppituntumaani kunnolla sitä, kuuluuko neliötä pitää pohjassa vaiko vain näpäyttää tarttumahetkellä.

Sekiron hurjat miekkamittelöt ja kuumottavat hiippailut yhdistettyinä erinomaisesti kerrottuun tarinaan houkuttelevat minut kerran toisensa jälkeen Wolfin seikkailun pariin - mielellään edellä mainitun, manan mailta kerran toisensa palaavan soturin kanssa toteutettujen kertausharjoitusten kautta. Näiden veristen alkulämmittelyjen aikana Wolf-parka voi samalla valmistautua henkisesti seikkailuun kuolettavaksi osoittautuneessa seurassani.