Suomi
Gamereactor
arviot
Travis Strikes Again: No More Heroes

Travis Strikes Again: No More Heroes

Ingressi: Suda51:n paluu parrasvaloihin

Tilaa uutiskirjeemme tästä!

* Pakollinen tieto
HQ

Goichi Suda51 on kulttinimi Grasshopper Manufacture -pelistudion sekä useiden omaperäisten klassikkopelien takaa. Oma ensisukellukseni Sudan sielunmaisemaan tapahtui Gamecuben aikakaudella. Poimin Killer 7 -teoksen paikallisen Citymarketin alelaarista, ja olen jo noista ajoista lähtien ollut täynnä hämmennystä sekä vaihtelevan tasoista ihailua herran tuotoksia kohtaan. Vaikka näiden alkuaikojen jälkeen Grasshopperin pelit ovatkin vahvasti kaavamaistuneet, voidaan Sudan projekteja silti kuvailla sanoin "dalimainen" tai "Tarantino-henkinen".

Satiirintäyteinen No More Heroes oli puolestaan yksi niistä syistä, miksi aikoinaan ostin Nintendon Wii-konsolin. Nyt näin vuosia myöhemmin on aika palata kyseisen pelisarjan sekä sen viileyden ja säälittävyyden rajamailla keikkuvan sankarin, Travis Touchdownin, maailmaan. Nyt yksinoikeudella Switchille julkaistava No More Heroes: Travis Strikes Again ei kuitenkaan ole täysiverinen jatko-osa, vaan pikemminkin kevyempi spinoff, jolla mitattaneen suureen yleisön mielenkiintoa pelisarjaan mahdollista kolmososaa silmällä pitäen, kuten nykyaikana valitettavan usein tapana on.

Peli avataan Traviksen jouduttua tappamansa Bad Girlin isän Bad Manin tähtäimeen. Murhahommista pakoa matkailuautonsa ja videopeliensä kautta hakeva antisankari joutuu kesken kaksintaistelun demonisen Death Drive Mark 2 -konsolin sisään Bad Manin kanssa. Parivaljakon tehtäväksi muodostuu pelin läpäiseminen ja konsolista karkaaminen. Voittajalle myönnetään yksi toteutuva toive. Hämmentävää? Kyllä vain. Etenkin pelin alku heittää pelaajan suoraan altaan syvään päähän. Mikäli pelisarja tai Grasshopperin tuotanto muuten ei ole entuudestaan tuttu, on edessä jyrkkä kynnys Suda51:n maanisen mielikuvituksen syövereihin.

Travis Strikes Again on edellisosista poiketen pääosin lintuperspektiivistä kuvattua kolmiulotteista mätkintää yksin tai yhdessä kaverin kanssa. Käytössä on avattavia erikoishyökkäyksiä, ja vastaan astelee toinen toistaan haastavampia vihollisia aina välipomoista hienosti esiteltyihin loppuvastuksiin asti. Jokainen Death Driven seitsemästä pelistä on uusi videopelikliseiden kyllästämä minikampanjansa. Pelejä avataan erillisessä, sangen hyvin kirjoitetussa ja Lynch-henkisessä tekstiseikkailumoodissa.

Tämä on mainos:
Travis Strikes Again: No More HeroesTravis Strikes Again: No More HeroesTravis Strikes Again: No More HeroesTravis Strikes Again: No More Heroes

Pelin taistelumekaniikka on tarpeeksi syvä ylläpitääkseen pelaajan mielenkiinnon, ja vaikeustasoista löytynee sopiva vaihtoehto jokaiseen makuun. Rivivastukset eivät etenkään seikkailun alkupuolella tarjoa minkään maailman vastusta, mutta välipomot ja loppuvastukset ovatkin sitten oma lukunsa. Hermoja ja refleksejä tullaan siis vaatimaan väistämättä. Siinä missä pomotaistelut on suunniteltu oikein mallikkaasti, eivät itse kentät aivan yllä samalle tasolle. Tasosuunnittelun paikoittaista toistoa ja tylsyyttä paikkaa kuitenkin myös kaksinpeli, joka on mukava bonus ja lisämauste päättymätöntä mätkintää virkistämään.

Aluksi turhan simppeliltä ja jopa halvalta indie-kliseeltä vaikuttava hack'n slash -peli kasvaa ajan kanssa ihan viihdyttäväksi pelisuunnittelun perisyntejä tutkiskelevaksi metatason satiiriksi. Aivan kuten No More Heroes -peliltä voikin odottaa. Kärsivällisyys palkitaan omintakeisella ja pääosin kiinnostavalla kokemuksella. Tapahtumia ja hahmoja on vaikea selittää, mutta niissä on vetovoimaa. Eritoten nautin vihermustista, ikivanhaa Oregon Trailia henkivistä tekstiseikkailuosuuksista, jotka piristivät matkan varrella.

Peliin mukaan on genrelle ominaisesti ympätty myös avattavia bonuksia eri t-paitojen sekä nuudeliannosten muodossa. Ennen pelin julkaisua ilmassa oli paljon spekulointia Suda51:n halusta tehdä yhteistyötä tai sekoittaa uusi No More Heroes Devolver Digitalin sekä muiden indie-kehittäjien klassikoiden kanssa. Alkuvideossa vilahtava Hotline Miami lupaileekin jotain erikoista, mutta valitettavasti kyseinen yhteistyö on jäänyt lähinnä mainitsemieni avattavien t-paitojen asteelle. Ihan hauska mauste tämäkin. Itse pelailin seikkailun läpi The Messenger -paita ylläni. Nuudeliannoksilla puolestaan parannellaan taistelun arpia ja palataan takaisin täyteen iskuun.

Tämä on mainos:

Audiovisuaalisesti No More Heroes: Travis Strikes Back säteilee tuttua Grasshopper-estetiikkaa. Neonvärejä, cell-shading-tehosteita sekä grindhouse-elokuvista ammentavia efektejä viljellään runsaasti. Paikoin jopa turhankin paljon menon yltyessä lähes epileptisiin sfääreihin. Muutamista ylilyönneistä huolimatta paketti pysyy silti yhtenäisenä ja kasassa alusta loppuun. Musiikki ja äänimaailma edustaa elektronista minimalismia sekä paljon toistuvia äänilooppeja. Elektron ylivaltaa haastaa satunnaisesti pelin aloitusalueena toimivan matkailuauton letkeä kitarafiilistely. Varsinaista ääninäyttelyä pelissä ei oikeastaan ole. Se on todellinen harmi, sillä Traviksen uhma, epävarmuus ja kornius loistivat aikaisemmin hienosti läpi juuri ääninäyttelyn kautta.

Käsissämme on siis peli, joka ei ole yhtä kunnianhimoinen kuin edeltäjänsä, ja sitä voi olla jopa hieman vaikea lähestyä. Toisaalta se on myös harvinaisen vinksahtanut annos omintakeista eskapismia. Uusin No More Heroes ei yritäkään olla johdonmukaisen miellyttävä kokemus alusta loppuun, mutta varsinkin sen suunnittelufilosofian metatason hassuttelut tarjoavat lisäkoukkua uteliaalle. Ihmettele ja irtaudu huoletta todella kauas tästä todellisuudesta.

Travis Strikes Again: No More HeroesTravis Strikes Again: No More HeroesTravis Strikes Again: No More HeroesTravis Strikes Again: No More Heroes
HQ
HQ
HQ
07 Gamereactor Suomi
7 / 10
+
Visuaalinen estetiikka, sujuva pelattavuus, omaperäinen kerronta
-
Hidas ja hämmentävä alku, ääninäyttelyn puute, tasosuunnittelun toisto
overall score
is our network score. What's yours? The network score is the average of every country's score

Aiheeseen liittyviä tekstejä



Ladataan seuraavaa sisältöä