Mutant Year Zero: Road to Eden

Road to Eden on hiiviskelyä painottava seikkailu vuoropohjaisella taistelujärjestelmällä, joka sijoittuu Mutant RPG -maailmaan. Mutantit Dux ja Bormin (eli sinisorsa ja villisika) lähtevät pelastamaan vapaiden ihmisten viimeistä turvapaikkaa Arkkia tuhoutuneelta Zonelta. Uhkana ovat ghoulit, ja porkkanana toimii huhuillun Edenin mahdollinen löytyminen.

Valitsin varsin pian vaikeustasokseni hardin, joskin myös normal ja very hard ovat valittavissa. Peli onneksi tallentaa jokaisen taistelun jälkeen, mutta kuitenkin juuri haastavat taistelut tekevät Mutantista pelaamisen arvoisen. On mietittävä, miten kutakin tilannetta on lähestyttävä, mistä suunnasta, millaisilla varusteilla ja niin edelleen. Normal-taso on haasteen puolesta samanlainen hardin kanssa sillä erolla, että jokaisen taistelun jälkeen oman joukon terveys palautuu ennalleen automaattisesti.

Pelaamisen taktiikka on perusteiltaan hyvin samanlaista kuin Xcom-peleissä. Jokaisella vuorolla jokaisella hahmolla on kaksi toimintapistettä. Hyökkääminen tai jokin suuren luokan mutaatio päättää vuoron, kun taas liikkuminen tai aseen lataaminen vie vain yhden pisteen. Liikkuminen ja aseen lataaminen ovat toki välttämättömiä, kun haluaa etsiytyä hyvälle ampumapaikalle ollen samalla itse mahdollisimman hyvin suojassa. Jokainen hahmo kehittää mutaatioita, jotka siis ovat käytännössä uusia kykyjä. Kerralla voi käytössä olla yksi iso, yksi pieni ja yksi passiivinen mutaatio. Pieni mutaatio voi olla esimerkiksi Borminin ryntäyskyky, jolla pahiksen saa pois pelistä kahden vuoron ajaksi. Isot mutaatiot ovat odotetusti tehokkaampia, kuten kaksi laukausta kerralla (ja samalla tarkkuus vähenee 25%). Yhdellä mutantilla ei ole kovinkaan montaa erilaista mutaatiota, joten oikean hahmon käyttäminen oikeassa tilanteessa on avain voittoon. Tietyt kyvyt toimivat hyvin yhdessä, ja joskus on mahdollisuus saada 100% todennäköisyys kriittisen osuman saamiselle, kun osaa oikein yhdistellä asioita.

Keskeisintä menestymisessä on se, että kerrallaan joutuu hiiviskellen taistelemaan vain harvojen kanssa. Hiiviskely toimii hyvinkin matemaattisella logiikalla. Yksittäisen vihollisen kimppuun kun hyökkää, ja tuotettu ääni jättää muut pahikset syntyvän ympyrän ulkopuolelle, pääsee tappelemaan vain yhtä pahista vastaan. Jos kohteen saa tuhotuksi yhden vuoron aikana, ei pahis ehdi hälyttää muita paikalle. Näin ollen jokaisesta kentästä muodostuu omanlaisensa pienistä osista koostuva pulmatehtävä, jossa harvennetaan pahisten määrää mahdollisimman vähän kerrallaan. On hämmentävää, miten paljon taktista syvyyttä peliin on saatu ottaen huomioon, miten vähän pelaajan käytössä on erilaisia työkaluja. Pelatessa on muistettava, että vastassa on aina itseä vahvempi vihollinen. Jos puntit ovat tasan, tietää se yleensä tappiota pelaajalle itselleen. Siksi hiiviskely on aina enemmän kuin suositeltavaa.

Tarinan edetessä Dux ja Bormin oppivat lisää maailmanlopun jälkeisestä Ruotsista, Arkkia ympäröivästä kamalasta Zonesta ja toki myös kaksikon oma alkuperä selviää hiljalleen. Odotetusti tarinassa on muutakin kuin mitä päälle päin näyttää, ja lopulta päästään pohdintoihin yhteiskunnan tuhoutumisesta ja sodasta, jonka seurauksena maanpiiri on siinä kunnossa kuin se pelissä nähdään. Tarina ei ehkä ole niitä omaperäisimpiä, mutta avainkaksikko kantaa sitä pitkälle. Kaikkiaan päästään komentamaan viittä mutanttia, joista ne muut kolme ovat Selma, Magnus ja Farrow.

Tarinan läpäisyssä kestää noin 25 tuntia, joskin vuoropohjaisen taistelun virtuooseilla kesto on ehkä puolet siitä. Haastetta voi lisätä kytkemällä päälle Iron Mutantin, joka on niin sanottu permadeath eli kerran kuollut mutantti myös pysyy kuolleena. Vapaaehtoiset kentät ja tehtävät eivät oikeastaan ole vapaaehtoisia, sillä kaikki kokemuspisteet ja parannellut varusteet ovat tarpeellisia.

Ongelmiakin on. Kamera tulee välillä tielle, ja joskus äänitehosteet eivät toimi niin kuin pitäisi. Valikoiden käyttäminen saisi sekin olla hieman helpompaa. Jokaisella mutantilla on oltava kaiken aikaa pääasiallinen ase käytössä, vaikka olio ei olisikaan kentällä taistelemassa. Tämä aiheuttaa sen, että mutantin vaihtaminen on kaikkiaan 4-5 eri painalluksen takana, vaikka vaihto olisi hyvä voida hoitaa yhdellä painalluksella.

Olisi ollut mukava nähdä ennakkoon, miten pitkälle tietyt äänet kantavat. Hiiviskely olisi saanut olla monipuolisempaa, kuten vaikkapa mahdollisuus houkutella yksittäinen pahis erilleen muusta joukosta. Lisäksi suurin osa tarinasta kerrotaan kauniilla piirroskuvilla, eikä trailereissa nähtyjä videopätkiä ole missään.

Road to Eden vaatii pelaajalta paljon. Rakenne on jäykkä ja vanhanaikainen. Toisaalta peli palkitsee erilaisten mekaniikkojen ymmärtämisestä, joten kun kaikki loksahtaa paikoilleen pelaajan mielessä, on meno mahtavaa.